BYSANTIN URHEILU- JA HIPPODROMIELÄMÄ
Konstantinopoli oli harvinaisen turmeltunut kaupunki kuudennen vuosisadan alussa, jolloin Teodora aloitti siellä loistavan uransa. Prostitutsioni rehoitti peittelemättä, kaupunki oli täynnä epäilyttäviä taloja, jotka menestyivät kunnianarvoisien kirkkojen ja luostarienkin suojassa. Pääkaupungin nautinnonhimon tyydyttämiseksi hankittiin joka taholta keisarikuntaa onnettomia naisia, joita houkuteltiin ansaan lupaamalla heille runsaasti kauniita vaatteita ja kallisarvoisia koristuksia. Sattuipa sellaistakin, että alle kymmenvuotiaat lapset joutuivat lurjusten uhriksi. Monenlaiset naiset, vapaat ja orjattaret, taipuivat tällaisista houkutuksista, ja kun he ensin olivat joutuneet viettelijäinsä vangeiksi, vieläpä usein allekirjoittaneet sopimuksen, jossa lupasivat olla luopumatta siitä ammatista, johon nyt olivat langenneet, täyttivät he koko Bysantin häväistysjutuillaan ja epäsiveellisellä elämällään. Eikä siinä vielä kylliksi. Kaikkein häpeällisimpiä paheita, kuten luonnotonta siveettömyyttä, harjoitettiin julkisesti. Konstantinopoli muistutti Sodomaa. Yhtä paljon oli niillä hurskailla sieluilla, jotka pelkäsivät Jumalan vanhurskasta vihaa, kauhistumisen syytä myöskin jumalattomuuden, häväistysten ja pelihimon tähden. Kaikkialla pelattiin yötä päivää sekä julkisissa paikoissa että yksityisissä kodeissa. Muodostui suuria seurueita, joissa pantiin peliin kokonaisia omaisuuksia, ja paha tuli niin yleiseksi, että se tarttui kirkonmiehiinkin. Papit kävivät usein pelihuoneistoissa ja loivat himokkaita katseita vieriviin kultarahoihin, jotka houkuttelivat ja tahrasivat heidän käsiään, silmiään ja korviaan. Turmeluksen tärkeimpiä oppilaitoksia olivat kuitenkin ennen kaikkea hippodromi ja teatteri.
»Tarvitaan näytelmä kansan huvittamiseksi», sanoi Justinianus. Hallituksen tärkeimpiä tehtäviä olikin hankkia rahvaan uutuudennälän tyydyttämiseksi alituisesti uutta suurella upeudella ja komeudella höystettyä ravintoa. Kilpa-ajot, eläinmetsästykset, taistelut ihmisten ja villieläinten välillä, teatterinäytännöt, joista varsinkin farssit, baletit ja pantomiimit olivat erikoisesti kansan suosimat, nuorallatanssijat ja ilveilijät tyydyttivät toinen toisensa perästä joukkojen huvitteluhalua. Seitsemän peräkkäistä juhlapäivää oli uuden vuoden alkamisen merkkinä, ja yhdellä niistä oli omituinen ja erittäin kuvaava nimi prostituoitujen päivä. Uudet ihanuudet houkuttelivat lakkaamatta kansanjoukkoja teatteriin tai sirkukseen, ja Justinianus ei tietänyt sen parempia keinoja kansan suosion hankkimiseksi kuin antaa kahdenkymmenen leijonan ja kolmenkymmenen leopardin taistella yht’aikaa toisiaan vastaan amfiteatterissa, lahjoittaa upeitten loimien verhoamia hevosia kilpa-ajojen voittajille, järjestää suurenmoinen juhla-ateria kansalle ja käyttää tällä tavoin kolmessa vuorokaudessa viidettä miljoonaa markkaa.
Koko Bysantti kävi teatterissa, yhtä hyvin kaupungin kultainen nuoriso kuin rahvaskin, sekä papit että maallikot. Ja vaikka soveliaisuussäännöt kielsivät kunniallisia naisia näyttäytymästä siellä, eivät he suinkaan olleet, jos kohta pitemmän välimatkan päästä, vähemmän innostuneita kuin miehet kaikkeen, mikä koski kilpa-ajoja, hevosia ja ajajia. Ei koskaan ole mikään kansa, eivät edes roomalaiset, tuntenut niin valtavaa mielenkiintoa kuin bysanttilaiset kaikkia hippodromin asioita kohtaan. Kilpa-ajojen voittajat olivat päivän kuninkaita, keisari itse piti kunniana heidän tervehtimistään, hallitus pystytti heille muistopatsaita, pääkaupungin kaunokirjailijat ylistivät puolestaan runosäkein heidän ansioitaan, vakavamielisemmät ihmiset selittivät, että elämä ilman heitä olisi ilotonta, kansanjoukko tappeli ja jakautui puolueisiin heidän viittojensa värin mukaan. Vihreät ja siniset herjasivat toinen toisiaan ja taistelivat vuosisatoja kunniansa vuoksi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä isänmaan pelastaminen jostakin vaarasta.
Kuvitella saattaa, miten suunnaton henkilökunta oli välttämätön tällaisiin näytöksiin. Tarvittiin runoilijoita kirjoittamaan runoja, joita puolueet määräpäivinä lauloivat keisarin kunniaksi, säveltäjiä sommittelemaan niihin musiikkia, soittoniekkoja huolehtimaan säestyksestä, orkesterin johtajia johtamaan esitystä, tarvittiin järjestysmiehiä ylläpitämään järjestystä sirkuksessa, väliaitain vartijoita, jotka laskivat suojukset alas yleisön poistuessa teattereista, kaitsijoita pukuhuoneissa vartioimassa ajajien viittoja ja kultakruunuja, tarvittiin tanssijoita, miimillisiä näyttelijöitä, voimailijoita ja ilveilijöitä väliaikojen ohjelmaan, tallien kaitsijoita, eläinten vartijoita, räätäleitä ja ompelijattaria, ja lopuksi ja ennen kaikkea tarvittiin kilpa-ajajia. Kulissien välissä ja hippodromin läheisyydessä vilisi lukematon ihmispaljous, luonnollisesti melkoisen sekalaista seurakuntaa, johon vielä liittyi monenlaisia seikkailijoita ja irtolaisia toivoen keksivänsä jonkinlaista huvin tai ansion mahdollisuutta. Koska pääkaupungin hienompi seurapiiri sitäpaitsi piti kunnianasianaan kuulua jompaankumpaan vallitsevaan suurpuolueeseen, jotka olivat jonkinlaisia kilpa-ajoklubeja ja joitten tehtävänä oli järjestää kilpa-ajoja, tapasivat hienostopiirit toisensa sirkuksen kulissien vaiheilla ja sekaantuivat omituisella tavalla tähän hämäräperäiseen kilpa-ajajista, ilveilijöistä, pelihuoneistojen hoitajista ja prostituoiduista muodostuneeseen kansanjoukkoon.
Sirkus oli tavallisena puheenaiheena maailmanihmisten kohdatessa toisensa, koko Konstantinopoli puhui päivän suosituimmasta kilpa-ajajasta tai näyttelijättärestä ja löi vetoja seuraavista kilpa-ajoista. Vakavimmatkaan miehet eivät pitäneet sopimattomana keskustella kilpailujen alkuperästä ja ajajain väreistä; he koettivat keksiä niitten vertauskuvallista sisällystä ja tekivät johtopäätöksiä puolueitten voiton mahdollisesta merkityksestä. Joka ainoa tiesi, että koska vihreä väri merkitsi maata, niin sen värin voitto ennusti hedelmällistä vuotta, sekä että sininen väri oli meren vertauskuva, minkä vuoksi tämän värin voitto oli takuuna rauhallisesta merenkulusta. Maanviljelijät kannattivat tietysti vihreää ja merimiehet sinistä.
Sirkuksessa määrättiin uudet kuosit. Nuoret keikarit, jotka olivat hippodromin vakinaisia vieraita, olivat muusta joukosta erotakseen omaksuneet erikoisen puvun ja hullunkuriset tavat. Heillä oli persialaisten tapaan kokoparta ja hyvin pitkät viikset; otsapuolelta he ajoivat niinkuin hunnit pois hiuksensa ja antoivat sen takaraivolta valua hartioille pitkinä suortuvina. Heidän tunikoittensa hihat olivat hyvin ahtaat ranteen kohdalta, mutta yläpäästä hyvin avarat vaikuttaakseen paisuvilta lihaksilta, kun nämä keikarit nostivat sirkuksessa tai teatterissa käsivartensa taputtaakseen käsiään. Heillä oli samanlaiset housut ja jalkineet kuin hunneilla sekä suuret, runsaasti kirjaillut viitat, ja tällä tavoin pukeutuneina, vyöllään lyhyt kaksiteräinen miekka he harhailivat yön aikaan Konstantinopolin kaduilla ahdistaen rauhallisia jalankulkijoita ja haastaen riitaa heidän kanssaan, ryöstäen heiltä koristuksia ja vaatteita, jopa toisinaan surmatenkin ahdistamiaan ihmisiä, jos nämä näyttivät aikovan tehdä vastarintaa.
Sininen puolue, joka oli hyvissä väleissä hovin kanssa keisari Anastasiuksen kuoleman ja uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousun jälkeen, rupesi ensiksi harrastamaan näitä moitittavia huvituksia. Koska ei kuitenkaan poliisivoima eikä oikeuslaitos tullut väliin ehkäisemään niitä ilkitöitä, joitten uhreiksi tavallisesti joutuivat vihreät, hallituksen vastustajat, niin yltyivät kaikki pääkaupungin taskuvarkaat ja rosvot siitä leväperäisyydestä, jolla rikokset jätettiin rankaisematta. Kun sitten lopulta vihreät, joille tehtiin lakkaamatta vääryyttä ja joita ei koskaan puolustettu, järjestivät puolestaan itsesuojeluksekseen rosvoliittoja, hävisivät pian viimeisetkin järjestyksen ja turvallisuuden jäljet Konstantinopolista.
Pian eivät kunnolliset ihmiset enää uskaltaneet ovistaan ulos yön aikaan. Rikkaat käyttivät vain kehnoja vaatteita ja väärennettyjä koruja päällekarkauksia välttääkseen. Välistä taas vallitsi täydellinen sekasorto, jolloin ei välitetty, oliko selvittämättömiä asioita vihreitten tai sinisten kanssa. Velalliset käyttivät sekaannusta hyväkseen hankkiakseen itselleen kuitteja saamamiehiltään, orjat pakottaakseen herransa päästämään heidät vapaiksi, pojat kiristääkseen rahoja isiltään, rakastajat ryöstääkseen mielitiettyjään, elostelijat tyydyttääkseen halujaan. Jos jollakulla oli vihollinen, oli helppo löytää murhaajia, jotka maksusta vapauttivat asianomaisen hänestä. Ihmisiä surmattiin, kirkoissakin keskellä jumalanpalvelusta, ja monesti aivan käsittämättömistä syistä. Oli tullut suosituksi urheiluksi tappaa turvaton yhdellä ainoalla iskulla, koska sellaista pidettiin voiman ja rohkeuden todistuksena. Ja kun poliisi, jos se joskus päättikin sekaantua asioihin, ei kertaakaan rangaissut muita kuin vihreitä, ja koska tuomarit peläten henkeään siinä tapauksessa, että eivät noudattaisi puolueen nimenomaisia määräyksiä, unohtivat kokonaan oikeudenmukaisuuden, muuttuivat rikokset päivä päivältä yhä pahemmiksi.
Kerran meni muuan nuori nainen puolisoineen laivaan eräässä Bysantin satamassa matkustaakseen Aasiaan. Eräät nuoret miehet, joitten mielestä hän oli kaunis, alkoivat ajaa häntä takaa ja päästyään alukselle pakottivat hänet väkivoimalla laskeutumaan heidän veneeseensä. Turhaan mies teki vastarintaa. Hän sai osakseen vain ivanaurua. Pelastaakseen kunniansa ei onnettomalla naisella ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyä Bosporiin epätoivoon joutuneen ja melkein järjiltään olevan puolisonsa nähden. Hän hukkui. Yhtä onnettomiin keinoihin täytyi monen muunkin naisen turvautua jälkeenjääneitten voimatta koskaan saada oikeutta osakseen.