Eniten puuttui viranomaisilta todellista rohkeutta käydä käsiksi roistoihin, joitten suojana oli hovissa vaikutusvaltaisia voimia. Kaupungin prefekti oli tästä esimerkkinä. Eräs tunnettu henkilö, Hypatios, oli murhattu Sofian kirkossa, ja koko kaupunki oli siitä hyvin kuohuksissa. Samoihin aikoihin sattui sinisten vakinainen suojelija Justinianus sairastumaan ankarasti. Ne, joilla oli valittamisen syytä, pääsivät nyt poikkeuksellisesti keisarin puheille. Tämä käski prefektin käydä lujin kourin asiaan käsiksi. Prefekti ei odottanut toista kehoitusta. Hän vangitutti suuren joukon syyllisiä ja mestautti monta, muitten muassa erään Teodosius Tzikkan, joka oli rikas ja hyvin ylhäistä syntyperää. Tämä aiheutti prefektin perikadon. Justinianus, joka oli parantunut kuin ihmeen avulla, ei ajatellut muuta kuin ystäväinsä puolesta kostamista. Hänen toimestaan prefekti haastettiin väärien syytösten perusteella senaatin eteen, erotettiin virastaan, ja karkoitettiin Jerusalemiin, ja lopulta hänen oli pakko mennä luostariin välttääkseen murhaajien tikareita, jotka uhkasivat hänen henkeään.

Sillä tavoin hippodromiriidat saivat kaupungissa aikaan peloittavan kuohunnan, joka puhkesi muutamien vuosien kuluttua oikeaksi vallankumoukseksi.

Samoihin aikoihin koettivat tähdistälukijat ja silmänkääntäjät, merkkienselittäjät ja ennustajat saattaa pääkaupunkia pois henkisestä ja siveellisestä tasapainosta. Eräänä päivänä ennusti muuan hysteerinen nainen Kultaisen Portin luona, että meri tulvisi yli äyräittensä ja upottaisi maailman uuteen vedenpaisumukseen, ennen kuin kolme vuorokautta olisi umpeen kulunut. Suuren kauhun valtaamina ihmisjoukot syöksyivät kirkkoihin ja odottivat alttarien edessä polvillaan pelosta vavisten hirvittävää loppuluhistusta. Toisinaan taas tähdistäennustajat näkivät taivaankannella suurten tulvien merkkejä, sekapäiset tietäjät juoksivat pitkin katuja kuin haamujen ajamina ja julistivat kauhun valtaamille ohikulkijoille, että maailmanloppu oli aivan lähellä. Ja ihmiset vapisivat varmoina kuulemansa totuudenmukaisuudesta ja täyttivät kirkot valituksillaan ja rukouksillaan. Toiset menivät luostariin luopuen omaisuudestaan ja arvokkaasta asemastaan, toiset taas lahjoittivat tavaransa ja rahansa kirkoille ja käyttivät aikansa hyväntekeväisyyden harjoittamiseen. Jokainen tahtoi kuolla vanhurskaan kuoleman, ja sekasorto saattoi kestää viikkokausia keisarin voimatta keksiä mitään keinoa tämän kauhun asettamiseksi, joka muuten oli tarttunut häneen itseensäkin. Järkevät ihmiset olivat tosin sitä mieltä, että olisi pitänyt muitta mutkitta panna telkien taakse nuo rauhanhäiritsijät, jotka peloittivat koko kaupungin keksinnöillään, mutta taikausko oli hyvin syvään juurtunut ja herkkäuskoisuus laajalti levinnyt.

Naiset tietystikin olivat erikoisen vastaanottavia kaikelle yliluonnolliselle. Jos oli säilytettävä itselleen puoliso tai sidottava itseensä rakastaja, luottivat he vähemmän omaan kauneuteensa ja viehätyskykyynsä kuin lemmenjuomiin ja taikatemppuihin. Tässä samoin kuin kaikissa muissakin suhteissa Teodora oli aikansa lapsi. Yhdessä hyvien ystävättäriensä Indaron ja Khrysomallon kanssa hän valmistutti taikaesineitä ja juomia, joitten piti taata hänelle ikuinen ja pirullinen vaikutusvalta ihailijoihin. Hän uskoi pahoihin henkiin, noitiin, ennustajiin, unenselittäjiin ja odotti tulevaisuuteensa luottaen kohtaloaan.

3

TEODORAN SEIKKAILUJA

Teodora oli huvinhaluinen ja rakasti myöskin rahaa. Hän oli jo ennättänyt koota itselleen melkoisen omaisuuden, kun hän joutui epämiellyttävään seikkailuun. Hänellä oli niinä aikoina rakastajanaan eräs syyrialainen nimeltä Hekebolos, jolla oli toimi keisarillisen hallituksen palveluksessa. Tämä erittäin vaikutusvaltainen mies nimitettiin maaherraksi Pentapolikseen Afrikkaan. Teodora päätti seurata häntä tuohon kaukaiseen maakuntaan. Ilmeisestikin hän oli näihin aikoihin väsynyt lyhytaikaisiin suhteisiinsa ja kaipasi pysyvämpää liittoa.

Valitettavasti romaani ei kestänyt kauvoja. Rakastavaiset joutuivat hyvin pian syystä tai toisesta riitaan keskenään. Hekebolos ajoi Teodoran häpeällisesti luotaan, ja onnettoman täytyi rahattomana ja vailla kaikkein välttämättömimpiäkin tarpeita harhailla kurjassa kunnossa. Hänet nähtiin Aleksandriassa, Antiokiassa ja muissakin paikoissa, joissa hän henkensä pitimiksi harjoitti surkeaa ja tuottavaa ammattiaan, ikäänkuin — kuten Prokopios sanoo asiantuntevasti ja yksinkertaisen vakavasti — piru ei olisi sallinut minkään maailman paikan säilyvän Teodoran saastutukselta. Tämä tapahtui noin vuonna 521.

Näyttää siltä kuin se verraten pitkä aika, jonka Teodora oleskeli Egyptissä ja Syyriassa, olisi antanut hänen elämälleen aivan uuden ja syvemmän merkityksen.

Näihin aikoihin Aleksandria ei ollut ainoastaan suuri kauppakaupunki, jonka kauppiaat matkustivat aina Ceyloniin asti ostamaan kiinalaista silkkiä ja intialaisia mausteita ja jalokiviä, eikä valtavan suuri varastoaitta, josta Niilin laakson vilja ja Levantin tuotteet levisivät pitkin Välimeren rantoja. Se ei ollut ainoastaan hieno ja rikas kaupunki, kevytmielinen ja turmeltunut, kuuluisien kurtisaanien kuten Thaiksen ja Krysiksen kotipaikka. Neljänneltä vuosisadalta alkaen Egyptin pääkaupunki oli myöskin koko kristityn maailman pääkaupunkeja. Missään eivät uskonnolliset riidat olleet ankarampia, jumaluusopilliset väittelyt terävämpiä eikä uskonvimma mielettömämpää. Missään ei suurten munkkikuntien perustajien Antoniuksen, Pakomiuksen, Shnudin ja Serapionin muisto ollut aiheuttanut sellaista luostarien, mystikkojen ja lihansakiduttajien kukoistusaikaa. Aleksandrian ympäristö oli täpö täynnä luostareita, ja Libyan erämaassa oli niin paljon erakoita, että sitä sanottiin täydellä syyllä »pyhimysten erämaaksi».