Niihin aikoihin, jolloin Teodora oleskeli siellä, vallitsi Egyptissä suurempi levottomuus kuin koskaan ennen. Haluten solmia uudelleen suhteet Rooman kanssa keisari Justinianus oli pannut toimeen hurjan vainon yli koko Syyrian. Kaikkia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta Kalkedonin kirkolliskokouksen julistamia oikeaoppisia uskonkappaleita, kaikkia, jotka Eutykeen esimerkin mukaan eivät myöntäneet Jeesukselle muuta kuin yhden luonnon — siitä syystä heitä sanottiin monofysiiteiksi — vainottiin häikäilemättä. Lahkon johtomiehet Antiokian patriarkka Severus, Halikarnassoksen Julianus, Tellan Johannes, Apamean Pietari sekä enemmän kuin viisikymmentä muuta piispaa menetti piispanistuimensa, heidät julistettiin pannaan ja ajettiin maanpakoon. Syyrian luostariyhteiskunta hajoitettiin väkipakolla, luostarit suljettiin, munkit karkoitettiin tiehensä, heille tehtiin väkivaltaa, heitä vangittiin tai teloitettiin. Monet näistä uhreista etsivät itselleen turvapaikan Egyptistä, jossa patriarkka Timoteus luottaen kiihkomielisiin ja uskollisiin munkkeihinsa pysyi yhä itsepintaisesti monofysiittisessä opissaan. Aleksandriaan oli paennut Severus, koko puolueen huomattavin mies, »Kristuksen kallio», »oikean uskon järkähtämätön vartija», kuten hänen aikalaisensa nimittivät häntä. Siellä hän piti tulisilla saarnoillaan ja uskonkiihoituksellaan koko itämaista maailmaa voimakkaassa kuohumistilassa.
Libyan vuorten luolissa, hylätyissä luostareissa erämaitten keskellä etsivät jalosukuiset miehet sekä ylhäiset ja hienostuneet naiset vapahdusta ja unohdusta palavassa yksinäisyyden, kieltäymyksen ja ruumiin kiduttamisen kaipuussa. Autuas Tomas kuului ylhäiseen sukuun, hänet oli kasvatettu kuin kuninkaan poika, hänellä oli rikkauksia ja joukoittain palvelijoita, ja hän oli — hänen pyhyyttään ylistävän naiivin kronikankirjoittajan sanojen mukaan — niin loistoa rakastava ja turhamainen, että hän pesi kasvonsa ja kätensä kymmeniä kertoja päivässä. Kun uskonvainojen myrskytuuli alkoi puhaltaa yli Syyrian, hän seurasi Amidan pyhää arkkipiispaa Marasta Egyptiin. Henkensä pitimiksi tämä ylhäinen mies hankki ansiotuloja palmikoimalla palmunlehdistä koreja, joita möi. Ollakseen täysin varma pelastuksestaan tämä turhuuden kasvatti halusi hartaasti kuolla maailmalta, ja siinä luolassa, jonka hän oli valinnut asunnokseen, hän majaili vuosikausia kiduttaen lihaansa ja lakkaamatta rukoillen ja itkien syntejään. Lopulta oli hänen ruumiinsa mustunut ja melkein kuivettunut auringonpaahteesta; hänen pitkät takkuiset hiuksensa olivat pörröllään, ja likaiset riekaleet verhosivat hänen ruumistaan, niin että tuskin hänen omat ystävänsäkään tunsivat häntä. Mutta Tomas oli onnellinen. »Mitä se haittaa», hän virkkoi, »vaikka tämä katoava ruumis häviääkin, kunhan vain synnin saastuttama sielu siitä hyvästä pelastuu ikuisesta tulesta».
Patriisimainen Caesaria oli myöskin ylhäissyntyinen ja keisari Anastasiuksen perheen sukulainen. Hänkin oli hylännyt kotinsa ja omaisuutensa elääkseen Aleksandriassa syrjässä maailmasta, ja tämä ylellisyyteen ja loistoon tottunut nainen pani koko maailman ihailemaan hurskauttaan ja kieltäymystään. Hän kieltäytyi syömästä leipääkin ja maistoi vain joka toinen päivä vähän vihanneksia, jotka oli maustettu väkevästi suolalla ja etikalla, sekä muutamia viinirypäleterttuja, ja hän nukkui säkkiin kääriytyneenä paljaalla maalla. Papitkin moittivat hänen liiallisia lihan kidutuksiaan ja suostuttivat hänet joskus sunnuntaisin panemaan vähän öljyä ruokaansa. He koettivat peloitella häntä ennustaen sairauden ennen pitkää tekevän hänet kykenemättömäksi suorittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan. Mutta Caesaria virkkoi: »Toivon, että Jumala antaisi minun koko ikäni olla ruumiillisesti sairaana, jos vain sieluni pelastuisi», ja hän jatkoi lujana katumusharjoituksiaan. Hienosti sivistynyt kun oli, hän luki uutterasti kirkkoisien kirjoituksia, keskusteli mielellään siveellisistä ja jumaluusopillisista kysymyksistä, oli nöyrä yksinkertaisimpiakin munkkeja kohtaan ja halukas kuuntelemaan heidän huuliltaan jumalallisen sanan kaikua. Ennen kaikkea hän kuitenkin halasi päästä pakoon maailmasta erämaan rauhaan ja hän tuli hyvin surulliseksi, kun hänen neuvonantajansa kehoittivat häntä muistamaan ikäänsä ja ruumiillista heikkouttaan. Viidenkymmenen vuoden ajan hän oli Aleksandriassa kauniina esimerkkinä hurskautensa, hyvientöittensä ja nöyryytensä vuoksi. Perustamassaan luostarissa hän tahtoi olla viimeinen sisarten joukossa ja oli kaikille nöyryyden ja alistumisen esikuvana.
Monet muut elivät samalla tavoin. Erakko Maras oli varhain ruvennut kiduttamaan lihaansa, valvoi ja rukoili herkeämättä suoden tuskin parin tunnin lepoa ruumiilleen. Kun lumikinokset olivat miehen korkuiset, lähti hän avojaloin hakkaamaan puita vuorelle, jonne hänen tietään voitiin seurata haavoista valuneitten veritahrain mukaan. Päästäkseen rauhaan ihailijoistaan hän lähti vihdoin Egyptiin, jossa hänestä tuli kuuluisimpien erakkojen opetuslapsi ja jossa hän herätti yleistä ihastusta jalolla elämällään.
Naiset olivat kuitenkin kaikkein verrattomimpia. Pyhä Susanna kieltäytyi nauttimasta yksinkertaisimpiakaan ravintoaineita ja pyysi vain, että hänelle tuotaisiin joka sunnuntai ruukullinen vettä ja joka toinen päivä pieni leipäpala. Hän vietti vuosikausia erämaassa ja taisteli pelottavia, mutta aina voitokkaita kamppailuja pahoja henkiä vastaan, niin että nämä lopulta alkoivat kirkua, ettei hän ollutkaan nainen ja että hänellä oli kivi sydämen paikalla ja ruumis raudasta eikä lihasta. Hän oli verhonnut kasvonsa niin paksulla harsolla, ettei sen läpi näkynyt edes nenänpäätä, sillä hän ei tahtonut nähdä ainoankaan ihmisen kasvoja eikä itse johtaa ketään kiusaukseen. Niille, jotka kävivät hänen luonaan, hän puhui lihan heikkoudesta, maailman turhuudesta ja Jumalan kauheista rangaistuksista. Hän paransi ja virvoitti heidän sielujaan sekä tuki naapureittensa, munkkien, rohkeutta antamalla heille voimakkaana naisena hyvän esimerkin siveellisessä ja pyhässä kilvoituksessa.
Joka taholta saapui hurskaita ihmisiä pyhien erämaahan pyytämään heiltä neuvoja, esirukouksia ja siunausta, katselemaan heidän lihankidutustaan ja keskustelemaan heidän kanssaan pyhistä mysteerioista. Jotkut taas vaelsivat Severuksen, Antiokian karkoitetun patriarkan luokse, joka oli laajalti kuulu jumaluusopillisista tiedoistaan ja kaunopuheisuudestaan. Etenkin naiset kunnioittivat tämän prelaatin kasvavaa mahtia. Katumusharjoituksia suorittava Caesaria oli hänen rippilapsiaan ja sääteli omantuntonsa hänen ohjeittensa mukaisesti.
Siinä siveellisen turmeluksen aiheuttamassa mielenvaivassa, johon Teodora oli joutunut, hän ei voinut kauan pysyä tunteettomana sen ympäristön vaikutuksille, johon tapausten kulku oli hänet ohjannut. Aleksandriassa oleskellessaan hän joutui kosketukseen patriarkka Timoteuksen kanssa, ja tämä piispa näyttää tehneen häneen syvällisen vaikutuksen. Myöhemmin Teodora sanoikin häntä henkiseksi isäkseen, ja tämän arvonimen vuoksi, jota Teodora ei antanut kenellekään toiselle, saattaa täydellä syyllä kysyä, eikö tämän Jumalan miehen vaikutuksesta edes hetkiseksi kristillisemmän ja puhtaamman elämän siemen versonut katuvan kurtisaanin mielessä. Niinikään hän kävi Antiokian Severuksen luona, ja epäilemättä hän juuri tämän opetuksista oli saanut ne tietonsa hengellisistä kysymyksistä, joista hän myöhemmin antoi niin monta näytettä. Joka tapauksessa hän tunsi läpi koko elämänsä uskollista ja kunnioittavaa kiintymystä ja rajatonta ihailua suurta monofysiittien mestaria kohtaan. Kun hän jo varhain esiintyi vainottujen luopioitten suojelijana ja erään aikalaisen lausunnon mukaan »Jumalan herättämänä keisarinnana, jonka tehtävänä oli suojella ahdistettuja myrskyn raivoa vastaan», kun hän avoimesti osoitti Severukselle ja hänen ystävilleen luottamusta, otti heidät vastaan palatsissaan, suosi heidän sananjulistustaan ja koetti tutustuttaa Justinianusta heidän mielipiteisiinsä, kun hän innokkaasti antautui ajan jumaluusopillisiin väittelyihin, niin ei tämä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tapahtunut yksinomaan valtiollisista syistä, viisaasta ja herkästä hallitusasioiden ymmärtämisestä, vaan epäilemättä myöskin sen uskonnollisen käännekohdan vaikutuksesta, jonka hän oli kokenut Aleksandriassa, ja lämpimästä kiitollisuudentunteesta niitä miehiä kohtaan, jotka olivat ottaneet suojaansa langenneen kurtisaanin, opettaneet häntä ja parantaneet hänet.
Mutta Teodora oli nainen, yhtä oikullinen kuin intohimoinenkin. Sitäpaitsi hän oli kunnianhimoinen ja halukas parantamaan sekä asemaansa että omaisuuttaan. Antiokiassa, jonne hän meni Egyptistä, tuossa suuressa syyrialaisessa kaupungissa, jossa huvinhalu, loiston ja varallisuuden kaipuu sekä alituinen kilpailu sirkuksen ja teatterin välillä kuuluivat jokapäiväisen elämän kulkuun, hän näyttää käyneen vähemmän kirkoissa kuin hippodromissa ja seurustelleen vähemmän pappien kuin ennustajattarien kanssa. Eräs tanssijatar, Macedonia, joka kuului sinisten puolueeseen samoin kuin hänkin, alkoi tuntea mielenkiintoa häntä kohtaan, lohdutti häntä hänen hylätyssä tilassaan ja ennusti hänelle loistavia tulevaisuudenkohtaloita. Hiljalleen Teodora antoi tuudittaa itsensä tällaisiin toiveisiin ja öisin hän uneksi palanneensa Konstantinopoliin ja tulleensa henkien ruhtinaan ystävättäreksi, onnistuneensa pääsemään naimisiin hänen kanssaan sekä saaneensa siitä päivästä lähtien kaikki maailman rikkaudet haltuunsa.
Macedonia näyttää tunteneen Justinianuksen, ja koska hän oli sattunut tekemään tälle joitakin palveluksia, nautti hän hovissa jonkinlaista arvonantoa. Käyttikö hän tätä valtaansa hyväkseen suositellakseen mahdolliselle kruununperilliselle ystävätärtään Teodoraa? Sitä en tiedä, joka tapauksessa näyttää siltä kuin Teodora olisi palattuaan takaisin Bysanttiin siihen teatteriin, jossa oli saavuttanut ensimmäiset voittonsa, tullut järkeväksi ja vakavaksi ja kyllästynyt levottomaan elämäänsä ja mielettömiin seikkailuihinsa, ehkäpä myöskin ollut halukas sitoutumaan johonkin pysyväisempään yritykseen ja joko vilpittömästi tai määrättyjen laskelmain perusteella koettanut elää hyvin syrjäänvetäytyneenä ja siveästi. Eräs tarina, joka oli vielä yhdennellätoista vuosisadalla yleisesti tunnettu pääkaupungissa, kertoo hänen Aasiasta palattuaan eläneen siveänä ja syrjään vetäytyneenä yksinkertaisessa pikku talossa, hoitaneen talouttaan ja kehränneen villalankaa aivan samoin kuin vanhan hyvän ajan roomalaiset emännät. Tarina lisää, että Teodora ei keisarinnaksi tultuaan suinkaan halunnut unohtaa tätä elämänsä vaihetta, vaan koetti päinvastoin säilyttää sen muiston. Sille paikalle, missä tuo pikku rakennus oli sijainnut, jossa hän oli saanut suojan köyhyytensä ja nöyryytyksensä päivinä ja jossa hän oli kättensä työllä hankkinut elatuksen itselleen, hän rakennutti kirkon pyhän Panteleimoniuksen kunniaksi. Tämän pyhimyksen nimi merkitsee armeliasta, ja hän ansaitsikin tuon arvonimen, jos Teodora hänen vaikutuksestaan joutui kohtaamaan Justinianuksen.
4