»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin puolustellen.
»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä hänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut; ja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä kiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti Stellaa.
»Miksi niin?» tiedusti hän.
»Siksi etten pidä hänestä. Minä vihaan häntä.»
»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin muutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»
»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä vihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa. Hänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä tarkoitan?»
»Kyllä», myönsi Stella kerkeästi.
Juuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun Jasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta hänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.
»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän on lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»
Frank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten pöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos ikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.