XIX.
Puhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta ratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta tunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen, kummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut hänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin; mutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten Stella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä nimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien varassa, tuijottaen avaruuteen.
Mutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli mitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen tunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen eikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua tuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen hänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin Stellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään onkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon. Hän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen suojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä, että hänen isänsäkin huomautti siitä.
»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde kolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi! Hänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin puuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»
»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei suorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika. Niin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes tunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin; ja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä häpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt puoltakaan sen vertaa kuin minusta.»
»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa ihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»
»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä olenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja lisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri sellainen hän on.»
»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot, naisen vennot piirteet.»
»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun poika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun, »mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»
»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun sinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis? Ei ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas tai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä kanarialintuja olisi olemassakaan.»