»Niinkö?» ihmetteli Stella huuliensa kaartuessa hienoon hymyyn.
»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore
Beauminsterin.»
Hymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se vain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei tosin puukon, vaan neulan tavoin.
»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten asteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli, kertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan hän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa. Ja kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.
Heidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli pitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella ojensi kätensä.
»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen kättään. Sitten hän katsahti Frankiin.
»Serkkuni Frank», esitteli Stella. »Frank Etheredge.»
Frank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi kunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen häntä silmiin.
»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys sai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin hauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on paras tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin, sillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä soutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään kanssamme?»
»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen.
»Mennään!»