»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää painuksissa rakennukseen päin.
Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei; olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! — muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»
Puristettuaan Stellan kättä hän poistui.
XXII.
Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta, äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi toivoa. Niin; minä teen sen.
Mutta kuinka? Siinä pulma.
— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. — Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut syviin aatoksiin.
Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä jäämään.
»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»
Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.