Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen, joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä; mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin, myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki, liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa saavuttaakseen tarkoituksensa.
Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.
— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia haaveita äidin päähän?
Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta. Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli riippuvainen Leycesteristä.
— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.
Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä
epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.
Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady
Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.
»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet ollut? Tule tänne ylös!»
Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.
»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»
»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»