»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys oli teeskentelyä.
»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»
Lady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.
»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi. Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen sanottuaan hän lähti astelemaan pois.
»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi
Grayfordille syvän ihailevasti.
»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»
»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan lady Wyndwardina.»
Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»
»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär. »Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma, että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»
»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty. Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan omista asioistani.»