»En», selitti Jasper. »Myönnän, että se saattaa olla totta — uskon mahdolliseksi, että se saattaa olla totta. Mutta kuitenkin, kuten näette, olen uhitellut vihaanne ja, mikä on vielä paljoa pahempaa, halveksimistanne ja tehnyt hänen aikeensa tyhjiksi.»
»Toistaiseksi», sanoi Stella tuskin kuuluvasti — »lyhyeksi ajaksi. Pelkään, herra Adelstone, että hän vaatii teiltä hyvitystä, ankaraa hyvitystä sekaantumisestanne.»
»En pelkää loordi Trevornea enkä ketään muutakaan», vastasi Jasper.
»Kun te olette mukana, pelkään vain — teitä.»
»Aiotteko antaa minulle selityksen, sir?» kysyi Stella kiivaasti.
»Olen astunut hänen ja hänen saaliinsa väliin», jatkoi mies edelleen vakavasti, »koska ajattelin, että te saadessanne tilaisuuden, vaikkapa viimeisellä hetkelläkin, huomaisitte teitä väijyvän vaaran ja peräytyisitte.»
»Kiitos!» virkkoi Stella halveksivasti. »Siinäkö selityksenne? Ja kun nyt olette sen antanut, niin olkaa ystävällinen ja avatkaa tuo ovi ja antakaa minun mennä!»
»Seis!» kielsi Adelstone, ja ensimmäisen kerran hänen äänensä murtui paljastaen intohimon, joka riehui hänen rinnassaan. »Seis, Stella — rukoilen, anon hartaasti! Ajatelkaa, miettikää hetkinen, mitä kohtaloa kohti kuljette. Mies ehdottaa teille salaista avioliittoa, kohtelee teitä, ikäänkuin ette olisi kylliksi arvokas hänen vaimokseen, ikäänkuin olisitte hänen polkemaansa tomua! Luuletteko, että mitään hyvää voi koitua sellaisesta liitosta, että niin häpeällinen naimakauppa voi tuottaa onnea? Ajatelkaa, Stella! Hän häpeää teitä jo nyt; häntä, Wyndwardin perillistä, hävettää tehdä teidät puolisokseen maailman silmissä. Hänen täytyy alentaa ja halventaa teitä salaisella vihkimisellä. Mitä on hänen rakkautensa verrattuna minun tunteisiini?»
»Vaiti!» huudahti Stella, ja hänen rintansa kohoili. »Te raukka! Rohkenette puhua tuolla tavoin minulle, heikolle, turvattomalle tytölle, jonka olette houkutellut ansaan ja pakottanut kuuntelemaan itseänne! On häpeä, että olen kuunnellut teidän laverteluanne rakkaudesta — rakkaudesta! Te lörpöttelette häpeästä, jonka hän tuottaa minulle. No kuulkaa sitten — kerta kaikkiaan — jos sellainen häpeä tulisi hänen tähtensä osakseni, niin minä alistuisin siihen, niin olisin siitä kiitollinen, mieluummin kuin ottaisin teiltä vastaan kaikkea sitä kunniaa, jonka te voisitte minulle tarjota! Sanotte, että minä kuljen turmiota ja onnettomuutta kohti. Olkoon niin; myönnän sananne oikeiksi — tukkiakseni suunne. Kuulkaa minun omilta huuliltani, että kannan sellaisen häpeän ja kurjuuden hänen kanssaan mieluummin kuin onnen ja kunnian teidän kanssanne. Olenko puhunut tarpeeksi selvästi?»
Hän katseli miestä syvän halveksivasti. Jasper oli kalpea, kalmankalpea; hänen kätensä riippuivat kupeilla; kuumat sormet olivat puristuneet nyrkkiin; hänen kielensä näytti tarttuneen suulakeen, niin että hän ei saanut ääntäkään suustaan. Stellan ylenkatse koski häneen kuin ruoskiminen; jokainen sana oli kuin sivallus, joka tuntui sattuvan sydämeen. Mutta hänen silmänsä olivat koko ajan hievahtamatta kiintyneet tyttöön tuskaisen rukoilevina.
»Säästäkää minua!» hän vihdoin uikutti käheästi. »Säästäkää minua! Minä olen koettanut säästää teitä!»