»Te — säästää minua!» kivahti Stella, päästäen lyhyen, halveksivan naurahduksen.
»Niin», väitti Jasper, kostuttaen huuliaan. »Olen koettanut säästää teitä! Olen koettanut todistella, rukoilla, mutta kaikki se on ollut turhaa! Nyt te pakotatte minut käyttämään väkivaltaa!»
Stella vilkaisi ovelle, vaikka hän tunsikin vaistomaisesti, ettei
Jasper tarkoittanut ruumiillista väkivaltaa.
»Olisin säästänyt teiltä tämän viimeisen keinon», jatkoi Jasper, »mutta on toisia, rakkaitanne, joille häpeä merkitsee kuolemaa — pahempaa kuin kuolemaa.»
Stella katsahti häneen, hymyillen ylenkatseellisesti ja epäilevästi.
Hän ei uskonut Jasperin epämääräisestä uhkauksesta hiventäkään.
»Uskokaa minua», vakuutti mies, »rakkaittenne pään päällä väikkyy uhkaavana häpeä, joka on yhtä murhaava, yhtä kamala kuin se miekka, joka riippui Damokleen pään kohdalla. Se riippuu yhdestä ainoasta langasta, jonka minä, minä yksin, voin katkaista. Sanokaa vain sana, ja minä voin torjua sen häpeän. Kääntäkää minulle selkänne mennäksenne hänen luokseen, ja minä leikkaan langan poikki, ja miekka putoaa!»
»Te olette valinnut väärän uran», vastasi Stella, naurahtaen pilkallisesti. »Teidät oli aiottu näyttämölle, herra Adelstone. Valitan, ettei minulla ole enempää aikaa tuhlattavaksi teille. Sallikaa minun poistua!»
»Menkää sitten!» sanoi Adelstone. »Ja olkoon rakkaittenne onnettomuus teidän tunnollanne, sillä te olette tahtonut, että isku annetaan, en minä! Menkää! Mutta, muistakaa sanani, ennenkuin olette tavannut miehen, joka on kietonut teidät pauloihinsa, on häpeän isku jo pudonnut. Ja se häpeä on niin katkera, että se ammottaa kuilun tavoin teidän ja hänen välillään, sellaisen kuilun tavoin, jonka yli aika ei ikinä voi rakentaa siltaa.»
»Se on valhetta!» huohotti Stella, katse kiintyneenä Jasperin kalpeihin kasvoihin. Mutta hän jäi seisomaan poistumatta huoneesta.
»Ei», virkkoi Adelstone hitaasti, »se on totta, kaameata, häpeällistä totta. Viivyttekö ja kuuntelette?»