»Viivyn viisi minuuttia — täsmälleen viisi minuuttia», myöntyi tyttö. »Ja varoitan teitä, etten ainoallakaan sanalla koeta torjua päältänne sitä rangaistusta, jonka tämä valhe ansaitsee.»
»Tyydyn siihen», sanoi Jasper, ja hänen kylmässä äänessään oli varma, voitonriemuinen sointu, joka koski Stellan sydämeen.
XXVIII.
»Viisi minuuttia!» varoitti Stella, siirtäen katseensa Jasper
Adelstonesta kelloon.
»Se riittää», selitti Jasper. »Pyydän teitä kärsivällisesti kuuntelemaan, kun kerran pienen tarinan. En mainitse nimiä — te itse voitte ne lisätä. Sen enempää en teiltä pyydä kuin että kuuntelette minua loppuun saakka. Tarina koskee isää ja poikaa.»
Stella ei liikahtanut; hän luuli Jasperin tarkoittavan kreiviä ja Leycesteriä. Hän oli päättänyt kuunnella rauhallisesti, kunnes viisi minuuttia olisi kulunut, ja poistua sitten virkkamatta sanaakaan.
»Isä oli huomattu taidemaalari», jatkoi mies, »hyvin lahjakas, harvinaisen ylevämielinen, ja hänellä oli kieltämättä suuret taipumukset. Jo nuorena saivat hänen lahjansa osakseen tunnustusta. Hän meni avioliittoon naisen kanssa, joka oli korkeammassa asemassa kuin hän, kaunis ja viehättävä, mutta kerrassaan arvoton hänelle. Kuten oli voitu odottaa, oli avioliitto epäonnistunut. Vaimo, jolla ei ollut mitään yhteistä yleväsieluisen miehensä kanssa, heittäytyi maailman humuun ja joutui sen pyörteeseen. En halua puhua hänestä sen enempää; hän tuotti miehelleen häpeän, niin kirpeän häpeän, että maalari luopui kunnianhimoisista pyrkimyksistään ja vetäytyi syrjään maailmasta. Hän hylkäsi entisen elämänsä, riistäytyi irti koko entisyydestään, jopa siitä lapsestakin, jonka petollinen nainen oli hänelle synnyttänyt, ja asettui asumaan syrjäiseen maakylään, unohdettuna, yksinäisenä. Poika kasvoi isän määräämien holhoojien hoivissa; isä itse ei sietänyt nähdä häntä. Tämä poika kävi koulua, tuli yliopistoon, hänet niin sanoakseni työnnettiin maailman ulapalle ilman huolehtivan isän silmälläpitoa. Huonot tulokset, jotka tavallisesti ovat tällaisen alun seurauksena, ilmaantuivat tässäkin. Poika, joka oli jätetty omiin valtoihinsa tai ainakin palkatun holhoojan valvontaan, heittäytyi elämään. Hän oli soma, hentomielinen poika ja tapasi, kuten tavallista, alttiita tovereita. Hullutteluilla, etten sanoisi paheilla, oli tavanmukainen viehätyksensä; yksin ja hoivaamattomana poika joutui harhapoluille. Ajattelemattomuuden hetkellä hän teki rikoksen —»
Stella, joka seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, kääntyi häneen päin.
»Se on valhetta!» hän huohotti.
»Hän teki rikoksen. Se tapahtui ajattelemattomuudessa, hetken huumauksen vallassa; mutta se oli tehty, peruuttamattomasti. Tästä rikoksesta on ankara rangaistus; hänen täytyisi viettää paras osa elämästään vankilassa. Ajatelkaa sitä. Kaunis, hyvin kasvatettu, hentomielinen, kenties lahjakas nuorukainen tuomittuna roiston, rikosvangin kohtaloon! Ettekö voi kuvitella häntä työskentelemässä kahleissa, puettuna keltaiseen pukuun, merkittynä häpeätahralla —»
Stella nojautui ovea vasten ja kätki kasvonsa. »Se on valhetta — valhetta!» hän uikutti, mutta hän tunsi, että se oli totta.