»Älkää pettäkö itseänne!» kehoitti Jasper Adelstone tuimasti. »Hänen turvallisuutensa on minun käsissäni, minä pitelen miekkaa. Teillä on valta sanoa, annanko sen pudota!»
»Säästäkää häntä!» rukoili tyttö. »Säästäkää minua!»
»Säästän häntä — pelastan sekä hänet että teidät. Stella, lausu vain sana, sano minulle: ’Jasper, tulen vaimoksesi’, ja hän on turvassa.»
Hiljaa parahtaen Stella vaipui ovea vasten ja tuijotti mieheen. »En tahdo!» hän huohotti. »En tahdo!»
»Te vihaatte minua!» sähisi Jasper hampaittensa välitse. »Mutta ei sekään voi estää minua saavuttamasta pyrkimystäni. Ajan mittaan te opitte olemaan vihaamatta minua, rakastamaan minua.»
Stellaa puistatti. Jasper huomasi sen, ja se näytti saattavan hänet hulluksi.
»Sanon, että opitte! Sellainen rakkaus kuin minun ei voi mennä hukkaan, ei voi tulla hyljityksi. Sen täytyy, täytyy saada vastarakkautta. Minä uskallan koettaa. Kun olette vaimoni — älkää hätkähtäkö, omakseni teidän täytyy tulla ja te tulette! — opitte tuntemaan, kuinka voimakas kiintymykseni on, ja myönnätte, että minulla oli oikeus —»
»En, en koskaan!» ähkäisi tyttö.
Adelstone peräytyi ja laski kätensä tuolin selkämykselle. »Muistakaa! Tuolla sanalla julistatte pojan tuomion; sillä sanalla pudotatte miekan, synkistytätte vanhan miehen elämän viimeiset vuodet!»
Kalpeana ja läähättäen Stella vaipui lattialle, polvistuen Jasperin eteen, kädet ojossa, katse rukoilevana. Mies katseli häntä, sydän sykähdellen ja huulet vapisten. Sitten hän liikautti kättään soittonappulaa kohti.