»Mitä tämä merkitsee?» hän änkytti. »Mitä tarkoitatte, herra Adelstone, tällä törkeällä väkivallalla? Tiedättekö, että minua on pidetty vankina —»
Jasper keskeytti hänet tyynesti ja rauhoittavasti, hymyillen kiusoittavasti. »Enää ette ole vanki, hyvä Frank!»
»Kuinka uskallatte!» kiljui poika vimmoissaan, nostaen keppiään, joka olisi sattunut suoraan Jasperin kasvoihin, sillä tämä ei koettanutkaan sitä torjua, mutta Stella riensi heidän väliinsä.
»Frank», hän pikemminkin voivotti kuin huusi, »sinä — sinä et saa. Kuule minua. Hän — herra Adelstone — on ollut oikeassa. Hän on tehnyt kaikki mitä — mitä — parhaiten. Meidän on lähdettävä takaisin.»
»Takaisin? Eikö Leycesterin luokse?» ihmetteli Frank epäillen.
»Ymmärrätkö, mitä puhut?»
Stella hymyili; hänen hymynsä oli katkerampi kuin kyyneleet. »Kyllä, ymmärrän. Ole maltillinen minulle, Frank!»
»Maltillinen sinulle? Mitä hän tarkoittaa? Tarkoitatko, että olet antanut tämän — tämän koiran — taivuttaa itsesi rikkomaan sanasi Leycesterille? Se on mahdotonta. Sinä et olisi, et voisi olla niin — niin paha.»
Stella katsoi poikaa, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Olkaa sääliväinen ja — ja lähettäkää hänet pois», pyysi hän vilkaisematta Jasperiin.
Jasper Adelstone lähestyi Frankia, joka peräytyi hänen tieltään, ikäänkuin hän olisi ollut joku inhoittava otus. »Te pahoitatte serkkuanne käytöksellänne. Asia on, kuten hän sanoi. Hän on muuttanut mieltään.»
»Se on valhetta», kivahti Frank kiivaasti. »Te olette pelotellut ja rääkännyt häntä, kunnes hän on taipunut. Mutta te ette onnistu. Helppoa on teidän säikyttää naista, yhtä helppoa kuin houkutella hänet ansaan, mutta joutuessanne miehen kanssa tekemisiin on teillä toinen ääni kellossa. Stella, tule mukaani! Sinun pitää, sinun täytyy tulla. Menemme loordi Trevornen luokse.»