Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen häntä.
»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»
»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»
»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki — kaikki!»
Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, — hän mutisi.
Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.
Leycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa päälaelle.
»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen. Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja herttainen ja niin vilpitön.»
»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.
»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»