»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.
Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi, Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»
»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti. Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden, luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.
»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»
»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni tähden».
»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»
»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.
Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli kylmä kuin jää.
XXXVI.
Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle, ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän, kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi, että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota »Stellaa», maalarin veljentytärtä.