Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»
Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»
»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»
»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»
»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka valtiattarena olet ollut!»
»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.
Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään, aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä. »Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»
»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»
Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»
»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia, ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.