»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»
Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti, että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä, mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster, ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te olette molemmat järjiltänne.»
Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla. »Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään, rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»
Niin saatiin kreivitär vaikenemaan.
Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä naimisiin, missä haluavat!»
XXXVII.
»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.
Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko; asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.
Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?» kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen huulilleen.
Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle, haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä pidän.»