»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja poskillesi, lapseni.»
»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»
»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen näköinen, poika-rukka.»
Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»
»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra
Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.
»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»
Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti, vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»
Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi voineet valita.»
»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»
»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».