»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».
Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin
romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi
Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman
Stellaa.»
He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja asteli ovelle.
Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä huomenna, muuten et pysy etunenässä!»
Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»
Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti, katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»; tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!» soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta? Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti rauhoittua.
Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies, ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet. Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään, niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!
Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi, joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle. Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä, joka oli mennyt toista tietä.
Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa. Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.
»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä hänen luokseen!»