»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen mieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa, kuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on selvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady Lenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin kreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata halveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi aiottu?»

Stella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina. Mitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi, kenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi naimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka siunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on kolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten suuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään tyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä tietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi lumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi tenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan, miehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?

Hän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen johtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella Leycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.

Äkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta lampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette! Arvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»

»Kirje! Minulle!» huudahti Stella, pyörähtäen hämmästyneenä tuolillaan.

»Niin, neiti, ja vastausta pyydetään.»

Stella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla käsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta ja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se oli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä yrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki kirjeen:

»Rakas Neiti Etheredge.

Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni. Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa, että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.

Kunnioittaen