»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin hän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»
»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa — pelottaa!»
»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta ollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen, armaani; puhu nyt pelosta!»
»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin onnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin onnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»
Loordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko niin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka onnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää, kiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»
»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella huokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»
»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin maailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on rakkaus — me molemmat, armaani.»
»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?» Vaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen päin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin ihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos tiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut tällaista!»
Leycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine pelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan ottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.
»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat, että jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja antaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen rakkauden.»