»Leycester», kuiskasi Stella.
»Käytä taivaan nimessä pelkkää nimeäni!» huomautti Leycester melkein katkerasti. »Silloin se muuri, jonka sinä kuvittelet väliimme, häviää olemattomiin. Älä milloinkaan, älä edes piloillasi, puhuttele minua enää arvonimelläni, rakkaani; muuten alan vihata sitä!»
»En unohda sitä koskaan», sanoi Stella. »Minun ei sallita sitä tehdä.
Minä en ole lady Lenore.»
»Jumalan kiitos, et!» myönsi Leycester hymyillen.
»Hän saa sen unohtaa; onhan hän myöskin ylimyssukua. Kuinka kaunis hän onkaan!»
»Niinkö?» pilaili loordi Trevorne, katsoen hymyillen Stellaa silmiin.
»Mutta mitä Lenore meille tänä iltana merkitsee? Miksi puhut hänestä?»
»Siksi että sanottiin — lady Lilian sanoi, että sinun toivotaan menevän avioliittoon hänen kanssaan», kuiskasi Stella.
»Hän voi sanoa samaa monista nuorista naisista», selitti Leycester. »Äidistäni on se hyvin tärkeää. Niin, mutta toivomukset eivät ole ratsuja; muuten täytyisi minun otaksuttavasti nousta satulaan ja ratsastaa vanhempieni toiveiden mukaan — eikö se kuulosta syvällisen viisaalta? Minä en ratsasta lady Lenoren luokse; olen ratsastanut sinun jalkojesi juureen, armaani.»
»Etkä milloinkaan ratsasta pois luotani?»
»En ikinä. Täällä, sinun vierelläsi, pysyn niin kauan kuin elän.»