»Niin kauan kuin elän!» toisti Stella, ikäänkuin sanat olisivat olleet musiikkia. »Saan pitää sinut aina lähelläni. Oi, se on liian kaunista, liian kaunista!»
»Mutta se on totta», vakuutti loordi Trevorne.
Kello löi. Stella säpsähti. »Kuinka myöhäistä jo on!» hän hätäili, päästäen pienen huokauksen. »Minun on lähdettävä! Jospa vain voisin hiipiä tieheni näkemättä ketään toisia — ja toisten näkemättä minua. Minusta tuntuu siltä, että heidän tarvitsee vain vilkaista minuun oivaltaakseen mitä on tapahtunut.»
»Oletko niin kovin peloissasi?» kysäisi Leycester. »Todellako niin peloissasi? No niin, mistäpä toiset sen tietäisivät?»
»Oi, ei, älä kerro heille», pyysi Stella, katsoen häneen hartaasti. »Miksi puhuisimme heille. Silloinhan ikäänkuin antaisimme heille osan onnestamme; se on meidän salaisuutemme, eikö niin?»
»Pitäkäämme se omana tietonamme», myönsi Leycester rauhallisesti, haaveksien. »Miksi heidän todellakaan pitäisi se tietää! Antakaamme maailman olla oven ulkopuolella, ainakin toistaiseksi. Vain sinä ja minä kahden rakkautemme kanssa, armaani.»
Leycester kiersi kätensä Stellan ympärille, ja he palasivat kasvilaitteen luokse. Siellä neito irtautui hänestä, mutta sitä ennen hän otti vielä yhden suudelman. »Tämä on oikea ’hyvän yön’ toivotus, ymmärräthän», huomautti hän; »se toivotus, jonka pian sanomme toisillemme, ei merkitse mitään. Tämä on meidän ’hyvää yötämme’. Kauniita unia, enkelini, tähteni!»
Stella painautui häntä vasten hetkiseksi; sitten hän, koettaen saada kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin ei mitään olisi tapahtunut, astui seurusteluhuoneeseen rakastettunsa rinnalla.
»Kukaan ei näytä huomaavan mitään», kuiskasi hän viuhkansa takaa. Mutta loordi Trevorne hymyili — hän tunsi asian paremmin.
Heidän mennessään edemmäksi huoneeseen Leycester pysähtyi erään taulun eteen, osoittaen sitä; mutta hän ei puhunut siitä, vaan kuiskasi sensijaan: