Pahaksi onneksi tuon kunnianhimoisen päällikön tuumille, hän selvitti aikeensa sen tytön kuullen, jota kaleidoskoopi-jutun johdosta oli vääryydellä ruoskittu. Mainittakoon vieläkin, että tämä kerran oli oppinut rakastamaan niin lähetyssaarnaajaa kuin hänen tytärtäänkin. Ja kiitollisuus siitä innosta, jota Arnold vast'ikään oli hänen hyväkseen osoittanut, eli hänessä yhä vielä; niin että kuultuaan kuninkaan aikomukset valkoista pappia kohtaan hän päätti, maksoi mitä maksoi, varoittaa tätä uhkaavasta vaarasta.
Käyttämällä melkoista sukkeluutta yhdessä jonkun pienen petoksen kanssa, onnistui tytön päästä ulos kraal'ista, ennenkuin portit yön ajaksi suljettiin, ja oitis hän nyt painui erämaahan, tavoittaen kohti Kagasia. Hänellä oli kuljettavana matka, jonka aseellinen joukko saattoi kulkea kahdessatoista tunnissa; mutta tie oli pitkä ja vaivaloinen, hänellä ei ollut mitään evästä ja, ennen kaikkia, hän vielä sairasti ruoskimisen tuottamia haavoja; sillä viikkoja menee, eikä päiviä, ennenkuin Tsululais-ruoskan jäljet ovat tuntumattomiin haihtuneet.
Kuinka tuo hento lapsi saattoi voittaa ne vaarat ja vastukset, jotka häntä tiellä kohtasivat, pysyy ainaiseksi meille kaikille ihmeenä. Arvattavasti hänen omaa synnynnäistä uljuuttansa lisäsi se tieto, että peloittava tuomio häntä odottaisi, jos hän kiinni joutuisi. Yksinään karkaus kuninkaallisesta Kraal'ista oli hengen-asia; mutta sen henkilön kuolemanrangaistukseen, joka rohkeni auttaa taikuria, lisättäisiin pitkä ja kauhistuttava kidutus. Monta leveätä ja ryöpeää virtaa, joiden vesissä vilisi alligaatoreita, aaltosi Umpangenin ja Kagasin välillä, ja kuitenkin Nohemu[9] empimättä syöksi niihin ja uljaan rohkeutensa suosimana pääsi eheänä ylitse. Metsän petojen karjunta kajahteli yössä ylt'ympäri, kun hän vapisten istui muutaman puun oksalla, minne oli noussut turvassa ollakseen; ja kerran parvi inhoittavia paviaani-apinoita karkasi hänen päällensä, jolloin hänen ainoastaan henkensä vaaralla, erään virran poikki uimalla, onnistui välttää takaa-ajajiansa. Kolme yötä ja kaksi päivää tyttö kesti uljaasti, ja aikaisin kolmantena aamuna hän pääsi uupuneena ja nälästä ynnä käymisestä rähjääntyneenä, mutta kuitenkin ennen kuninkaan sotureita ja ajoissa antaakseen ystävilleni kelpo varoituksensa, jonka kautta nämät saattoivat nousta hevoisilleen ja pikaisella pa'olla henkensä pelastaa.
"Niinpä kyllä", Arnold Beidermann jatkoi, "olimme vast'ikään aamurukouksemme päättäneet, kun Minna päästi heikon huudahduksen, ja luodessani silmäni ylöspäin näin Nohemun seisomassa kuistilla, yltäänsä pölyisenä ja ryvettyneenä sekä ylenpalttisesta nääntymyksestä horjuvaisena. 'Teidän täytyy paeta', hän huusi; 'menkää hetipaikalla, niin te kuin valkea tyttökin. Cetewayon laumat ovat tunnin matkan päässä; he ovat tuominneet teidät taikuriksi'. Minä ymmärsin, mitä hän tarkoitti, William, ja niinpä, satuloittuani hevosparin, Minna ja minä läksimme viipymättä, yrittämättä pelastaa yhtäkään esinettä. Me valitsimme tien halki erämaan, ei ainoastaan siitä syystä, että se oli melkeästi lyhempi, vaan myöskin koska sangen luultavalta näytti, että Lumban kaltainen viekas soturi oli lähettänyt osaston sulkemaan tuon tavallisen tien. Eipä milloinkaan lie pako ollut niin täpärällä. Itsestäni en suurin välitä; mutta mikä kohtalo olisi Minnan osaksi tullut moisen raakalaisen käsissä kuin Tsululais-kuningas on?"
Minä ratsastin edelleen, kauhistuen niitä ajatuksia, joita viime kysymys minussa herätti.
"Ehkä arvelet, että, koska meidät oli ainoastaan maasta ajettaviksi määrätty, niin ei mitään sen pahempaa meille olisi tapahtunut", jatkoi taas ystäväni; "mutta olenpa jonkun aikaa sitten saanut tietää, että kuninkaalla on ollut aikomus päästä lähetyssaarnaajista, ja koska hän pelkää niitä tietoja, joita nämä kentiesi saattaisivat levitellä hänestä ja hänen ilkeästä hallitusmenostaan, niin katsonpa sangen todennäköiseksi pienen vihjauksen hänen puoleltaan Lumballe, että jos sattumalta jotain pahaa minulle tapahtuisi, ei hän sitä niin kovin sydämelleen laskisi. Minä tunnen noiden Tsulujen kamalan viekastelemisen vieläkin paremmin kuin te, William. Tuo urhea tyttö Nohemu, se meidän henkemme pelasti".
"Ja kuinka kävi hänen?" minä kysyin. "Nohemu — — Nohemu", jatkoin, muistoani söyrien; "ihan varmaan se nimi kuuluu inttämättä".
"Ehkä kasvinveljenne on hänestä puhunut", sanoi neiti Beidermann.
"Kerran Nohemu tunnusti minulle, että he lempivät toisiansa".
Nyt muistin, että niin oli asianlaita. Niin Ulan kuin Landelankin olin kuullut tätä soreata Tsululais-impeä mainitsevan; ja ihmetellen, kuinka ei Beidermann'it olleet häntä matkaansa ottaneet — sillä varmaankin tiesivät, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos joutuisi kiinni — kysyin uudestaan, miten tytön nyt on käynyt.
"Me kiusasimme kovasti häntä tulemaan kerallamme", lausui Minna, "mutta ei se auttanut. Hän vastasi, että kiipeilemällä vuorten yli hän ehtisi Dirksen'in uudis-asunnolle ennen Lumban väkeä, joka hyvinkin tietysti pysähtyisi pitämään suurta juhlaa meidän raavaittemme kanssa; ja varustettuaan itsensä jauhopussilla, hän taasen katosi".