Kun aika päivänkoittoa läheni, kävi pimeä yhä mustemmaksi ja Ula'nkin teräväin silmäin oli vaikea löytää kaitaa polkua, joka vierua myöten vei alas.
"Taivaan Jumala!" huudahdin, kun näin että hän aikoi lähteä alas kohdalta, jossa jyrkänne minusta näytti kohtisuoralta seinältä; "ethän lie järkeäsi hukannut, uskaltaaksesi alas tällaisesta paikasta? Kumpikin taitamme niskamme, se on varma".
"Taitetaan sitten", hän vastasi kolkosti. "Meidän täytyy luistaa alas, jos mielimme Enamelan vapauttaa. Tämä on ainoa polku ja rynnäkkö alkaisi paljoa ennen, kuin ympäri kiertäen perille ehtisimme. Rohkeutta, veli, luo silmäsi ylöspäin. Älä vaan millään katso alas, niin helposti asiasta suoriut. Kas, siinä ei taitoa tarvita", ja hän laskeutui jyrkänteelle, käskien minut seuraamaan.
En häpeä tunnustaa, että kaikkia korkeita paikkoja kammon; ne huimaavat aivoni, tekevät minut sairaaksi ja avuttomaksi sekä herättävät kauhistavan halun loiskata alas ja niin jouduttaa kohtaloa, joka tuntuu välttämättömältä. En milloinkaan pakotta mene lähelle jonkun syvänteen äyrästä siitä yksinkertaisesta syystä, että se vaikuttaa minuun kovin vastenmielisen tunnon, enkä koskaan kylmiä väreitä tuntematta saata lukea jotain vuoristoseikkailua. Jos alusta alkain olisin tiennyt edessäni olevan yrityksen oikean laadun, niin varmaankin kykenemättömyyteni tunnossa siitä oitis olisin luopunut ja valinnut toisen keinon, oli se sitten muuten kuinka paljoa vaarallisempi hyvänsä. Olin mielessäni kuvitellut, että vuohenpoluksi kutsuttaisiin kaitaa, luisuvaa tietä, jota myöten liukas mies kylläkin helpolla voisi takaperin kulkien laskeutua alas. Ei tullut mieleenikään, että mun olisi täytyminen iskeä kynteni kohtisuoran seinän rakoihin ja muuttua sitä varten apinaksi, vieläpä sangen vikkeläksikin apinaksi. Vieläkin olen siinä uskossa, että paikka ei ollutkaan vuohien, vaan paviaanien ja ryösteleväin apinalaumoin tavallinen kulkureitti, jota myöten ne muutamina vuoden-aikoina laskeuvat alangoille viljavainioita tuhoamaan; ja tätä vaarallista polkua täytyi minun nyt hyväkseni käyttää, minun, joka hermoissani tunsin väristyksen jo nähdessäni toisen miehen korkeilla tikapuilla, taikka sitten heittää siksensä kaikki toivo pelastaa tyttöä, jota lemmin. Mutta viivytteleminen vaan asiaa pahensi; ja niinpä, jännittäen mieltäni häntä ajattelemalla, jonka tähden olin yritykseeni ruvennut, seurasin kasvinveljeni esimerkkiä ja aloin laskeutua alaspäin.
Kokonainen kirja ei riittäisi kuvaamaan tunteitani tuon vaarallisen matkan ensimäisinä minuuteina. Onneksi oli kovin pimeä, ett'eivät silmäni kyenneet alla olevaa syvyyttä näkemään. Ulan neuvoa noudattaen katsoin yhäti ylöspäin, ja hän puolestaan, kulkien edelläni kaikki vaaralliset paikat, sovitteli jalkani pieniin kallion kärkiin ja rakoihin, joissa vähän saattoi huoata, rohkaisi minua sanalla ja esimerkillä, ja itse näytti pysyvän tuon punertavan kallion kaljulla seinämällä yhtä helposti kuin kärpänen sileällä akkunaruudulla.
Minä olin kauhean kömpelö ja sen ohessa ankarasti peloissani. Pyssyni häilyi edestakaisin liikuntojeni mukaan, huolimatta ahkerista ponnistuksistani pitää sitä oikeassa paikassaan selkäni päällä, hartioille ripustettuna; ja tuontuostakin milloin piippu, milloin rautapäinen perä olivat tölväisemäisillään kallioon ja niin saamaisillaan aikaan metallin heläystä, joka epäilemättä oudolla äänellään olisi herättänyt Tsulujen epäluulon ja levottomuuden vireille. Viimeinpä pulani tuon onnettoman aseen suhteen kävi niin hankalaksi, että Ula vaati koko kapineen omaan huostaansa, jota en millään tavalla saattanut vastustaa, vaikka olisin tahtonutkin; sillä molemmilla käsilläni oli täysi työ kannattaa ruumiini painoa. Tuo lisätaakka ei näyttänyt miksikään vastukseksi olevan ketterälle toverilleni, jonka mieleen allamme oleva syvyys ei ollenkaan pelkoa vaikuttanut. Eräälle kallionniskalle, jota muistaessani vieläkin tunnen kylmiä väreitä hiipivän selkäpiitäni myöten, hän tyynesti pysähtyi, päästi kätensä aivan irti ja alkoi rauhassa virkistää itseään lusikallisella nuuskaa, katsellen sillä välin alas kuiluun, aivan kuin vankka maa ei olisi ollut kyynärää syvemmällä hänen allansa.
"Eipä näy eikä kuulu vielä liikuntoa alhaalta", hän sanoi sangen tyytyväisenä, kun nuuskan pusertama kyyneltulva oli lakannut juoksemasta. "Me pääsemme pohjalle asti kenenkään huomaamatta, Kuta. Edespäin!" ja alaskäsin alkoi taas matkamme.
Äkkiäpä sana "vou", joka syvimmän alakuloisuuden äänellä kirposi Ulan huulilta, sai minut pysähtymään ja täytti sieluni tuskalla, koska hyvin tiesin, ett'ei mikään vähäinen seikka olisi tällaista epätoivon huudahdusta hänen suustaan saanut lähtemään. Varovasti laskeutuen sille kallion kärjenteelle, jolla veljeni par'aikaa seisoi, huomasin hänen kovin neuvottomana tuijottavan allamme olevaan pimeään. Syy kävi minulle ihan selväksi, kun hän kuiskasi: "Tästä on kallio lohjennut alas taikka ovat Sirayon miehet kiskoneet irti kappaleen vuorta. Emme etemmäksi pääse, Kuta".
Se oli kurjin johtopäätös, mihin tulla saattoi, enkä ollut ensinkään halukas siihen suostumaan. Laskin että kolme neljännestä matkasta oli jo hyvässä turvassa päästy, ja kun rohkeuteni karttui samassa määrässä kuin väli väheni, päätin jatkaa kulkuani, vaikka sitten putoisinkin hengettömäksi jonkun risupensaan ystävälliseen syliin.
"Oletko ihan varma, ett'ei siinä mitään jalansijaa ole?" kysyin.