"Täydellisesti", kuului vastaus, ja alas kumartuen hän tunnusteli assegailla kallion seinämää. Se oli sileä eikä tuntunut missään lohkoa, jota myöten vuorikauriskaan olisi alaspäin päässyt.
"Täytyy palata takaisin", Ula sanoi synkästi; "asiaa ei käy auttaminen".
"Käy kuin käykin", lausuin. "Kuinka pitkältä luulet lähimpään syrjänteesen olevan?"
"Kaksikymmentä jalkaa", hän vastasi, "senverran kuin arvaamalla voin päättää".
Se ei siis laatuun käynyt. Joku ajatus laskeutua pyssyni olkahihnaa pitkin ja sitten loiskata alas loput matkaa, oli aivoihini iskenyt; mutta syvyys teki tuuman mahdottomaksi. "Olisi vaan köyttä", mutisin itsekseni, "niin voisi sitä käyttää, mutta vaatteeni ovat siihen tarkoitukseen hyödyttömät; orjantappurain o'at ovat ne rääsyiksi repineet".
"Vou", sanoi Ula taas, mutta tällä kertaa tyytyväisyyden äänellä. "Vaatteesi ovat rääpäleinä, veli, mutta minun ei ole. Anna tänne puukkosi. Täytyy olla joutuisa; sillä puolen tunnin päästä on valkoinen päivä".
Se oli kallis-arvoinen aatos. Kovasta härännahkaisesta kilvestä sai leikkaamalla köyden, kyllin vahvan kannattamaan raskaampiakin painoja kuin meidän ruumiimme ja kyllin pitkän ulottumaan syvemmällekin kuin kaksikymmentä jalkaa. Onneksi kallionkärki, jolla seisoimme, oli niin leveä että yhdellä kädelläni saatoin pidellä kilpeä, sill'aikaa kuin Ula kätevästi leikkeli sitä puukollaan. Kymmenessä minuutissa oli enää jäljellä paljas puualusta, ja silloin oli kädessämme vahva hihna, kaksitoista tai viisitoista kyynärää pituudeltaan.
"Vou", huudahti kumppalini kolmannen kerran, mutta tällä erää vilkkaimman ihastuksen äänellä, "me olemme saaneet ne onkeemme, veli. Siima järveen", ja hän loiskasi tuon paljastetun kilven puu-alustan allamme olevaan rotkoon. Kun se oli laskenut noin viidenkolmatta jalan päähän, tuntui se seisahtuvan ja liikuttamalla sitä hihnasta Ula sai kuuluviin äänen, jonka selvään ymmärsimme lähtevän jostakin vastaanhangoittelevasta pensaasta. "Olemme ennemmin alhaalla kuin ensin luulinkaan", hän kuiskasi. "Tämä on vuoren juuri, kiinnittäkäämme pää ja sitten menen minä ensiksi".
Tämä oli helpolla tehty assegain avulla, joka lujasti painettiin muutamaan kallionrakoon, ja käskien minun pysyä alallani, kunnes antaisi merkin, kumppanini nyt tarttui nahkahihnaan ja huolettomasti painui alas pimeään. Kuulin tuon jäykän keihään joka nytkäisemältä kirahtavan raossaan, mutta niin puu kuin nahka olivat parasta laatua, ja muutaman minuutin päästä sain äärettömäksi ihastuksekseni kuulla, kuinka kasvinveljeni ääni varovasti kuiskasi, että hyvässä turvassa saattoi laskeutua alas. Vielä hetken seisoin hänen vieressään; vaara oli ollut ja mennyt, kuilun pohjalla olevaan töykeään pensaikkoon oli vihdoinkin päästy.
Ensi työni nahkahihnan hellitettyäni oli ravistaa toveriani kädestä sydämmeni kyllyydessä; mutta Ula, aina käytännöllisenä kuiskasi: "Mun täytyy ylös jälleen; ei ensinkään käy päinsä jättää jälkeemme vihollisen nähtäväksi merkkiä täällä käynnistämme. Anna tänne puukkosi".