Hän joutuun leikkasi jämeän vaajan täyttämään assegain virkaa, joka niin uskollisesti oli ruumiimme koko painoa kannatellut, ja nostettuaan pyssyni olkapäiltään maahan, hän alkoi kiivetä hihnaa myöten ylös köysitaiturin notkeudella. Perille päästyänsä hän iski vaajan keihään sijaan, heitti hihnan kahdenkerroin ja löysästi vaajan ympäri ja seisoi ihmeen lyhyen ajan päästä taaskin luonani, jonka jälkeen hän helposti kiskoi hihnan alas ja vyhtesi sen yli olkansa. Eikä niinmuodoin jäänyt mitään merkkiä, joka vihollisen epäluuloja olisi herättää voinut.
"Aika terävät silmät niillä täytyy olla, jos vaajan äkkäävät", hän kuiskasi. "Mennään nyt. Ennen päivännäköä meidän on piiloon pääseminen".
Ei ollut kovinkaan vaikea meidän löytää notkelmaa, tarpeeksi pensaspeittoista tarkoitustamme vastaamaan; ja kun Ula assegaillaan, varovaisesti kyllä, oli tutkinut, ett'ei mikään viheriäinen inamba-käärme tai muu vahingollinen mato ennen meitä ollut paikkaa haltuunsa ottanut, niin asetuimme sinne suojaan ja tyhjensimme loput väkijuomaa pullostani virkistykseksi tuon äsken lopettamamme vaivaloisen työn jälkeen.
Ne monimutkaiset seikat, jotka vuorelta laskeutuessamme tapahtuivat, ovat kertoessamme hyvän ajan vaatineet. Mutta itse asiassa koko juttu oli vähemmässä kuin puolessa tunnissa suoritettu, siihen sekin aika laskettuna, mikä oli hukkaan kulunut tuon odottamattoman sattuman takia, joka vähältä oli ollut tehdä koko aikeemme tyhjäksi. Ylläkerrotun näytelmän henkilöille aika tuntui ijankaikkisen pitkältä; katselijasta se sitä vastoin mahdollisesti on ylenmäärin lyhkäinen.
Päästyämme kunnialla tästä tehtävämme kaikkein vaikeimmasta pulmasta, emme muuta voineet kuin pysyä piilopaikassamme kunnes päivä koittaisi ja aivottu rynnäkkö armeijan puolelta alkaisi. Sitten oli tulevainen toimemme tykkönään asianhaarain nojassa; ainoa turvallinen menetystapa tällä hetkellä oli hillitä levottomuuttamme ja odottaa, mitä tapahtuva olisi.
Mulla ei minkäänlaista käsitystä ollut paikan laadusta, mihin nyt olin joutunut; sillä vaikka usein olin Ingnutu-harjanteen etäältä nähnyt, en milloinkaan ollut käynyt Sirayo'n kraalissa. Nopeasti valkeneva päivä salli mun nyt nähdä, että olimme keskellä hajalleen viskatuita kallionlohkareita, jotka vuoren juurta reunustivat. Tämä juuri oli, kuten Ula mulle kertoi, milt'ei joka kohdallaan syviin onkaloihin lävistetty, jotka ahtaiden solien kautta yhtyivät notkelmiin ja niin muodostivat jonkinmoisen maanalaisen sokkelorakennuksen, mihin vaikka koko Tsululaisarmeija olisi pakoon mahtunut. Keskellä tätä mehiläispesän tapaista alaa seisoi Sirayo'n kraali, vahvan ampumareikäisen muurin ympäröimänä. Luonto oli sen niin varustanut, että uljaiden miesten puolustamana se näytti milt'ei mahdottomalta valloittaa. Kun tuossa makasin tirkistellen läpi pensaston ja miettien sitä vaikeata tehtävää, joka joukoillamme oli, niin huomasin aamun yhä enemmän valjetessa, että notkelma, missä piiloilimme, ulottui kauvas taaksepäin ja kuului nähtävästi samaan luolajaksoon, joka koko tienoon täytti. "Kuinka on mahdollista tässä mehiläispesässä lapsi raukkaa löytää?" ajattelin, mutta samassa matala huudahdus käänsi huomioni alangolle päin, jossa Brittiläiset etujoukot nyt marssivat näkyviin. Kohta jälkeen pääjoukkokin seurasi; muutaman minutin kuluttua rynnäkkö oli alkava.
Helppo on kuvailla, kuinka minä, pakolla kuin olin hiiskahtamatta näitä seuraavia tapauksia katselemaan, tarkastin jokaista armeijan liikuntoa, jokaista etenemistä. Sillä hyvin tiesin, että niiden menestyksestä riippui oma henkeni ja niiden, jotka olivat minulle kalliimmat maailmassa. Kylmä väre juoksi selkäpiitäni myöten, kun ensimmäinen pyssy paukahti. Kokonainen satamäärä seurasi, ja uljaasti kajahti miestemme hurrahuuto, Kafferilaisten, niin liittolaisten kuin vihollisten karjunnan säestämänä. Asemalta, jossa minä ja Ula olimme, ei päärynnäkköä näkynyt, koska esiinpistävä kallionhammas tältä puolen esti näköämme. Mutta kasvinveljeni sanoi, että toinen kylä sijaitsi tällä suunnalla; ja arvattavasti oli ylipäällikön tarkoitus valloittaa tämä ennenkuin päälinnoitukseen, varustettujen onkaloiden suojaamaan, käytäisiin käsiksi.
"Emmekö nyt saata lähteä?" kysyin — eikä ollut tässä tarvis kuiskuttaa, sillä taistelun jymy pauhasi ympärillämme, kajahtaen voimallisesti vuoren luolista ja tehden puheemme milt'ei kuulumattomaksi. "Soturit ovat ihan varmaan koolla kraalissa rynnäkköä torjumassa, ja ehkä tapaamme Minnan vartioitsematonna".
"Odota hetkinen", hän vastasi. "Kuule! Tsululaiset kiiruhtavat paraikaa valleille", hän hetken päästä lisäsi; "antaa niiden ehtiä sisäpuolelle, niin sitten uskallamme lähteä. Hist!" hän kuiskasi käheästi, kouristaen käsivarttani semmoisella voimalla, että monta päivää jälkeenpäin sininen rengas sitä koristi.
Tämä ponteva varoitus ei ollutkaan joutava, sillä useita pakenevia Tsuluja, kilvet ja assegait käsissään, riensi lymypaikkamme suun ohitse, kasvot taistelun kiihkosta hirmuisen tuimina. Että joukkomme olivat ensimmäisen kraalin valloittaneet, kävi selväksi niistä harvoista sanoista, jotka näiden miesten huulilta kirposivat, kuin myöskin yhä taukoavasta paukkeesta ja Brittiläisten iloisista hurrahuudoista; mutta muutamat äkkinäiset laukaukset tuontuostakin ilmoittivat, että vihollinen kumminkin vielä piteli puoltaan ryhmyisellä tantereella, mistä oli sangen vaikea sitä karkoittaa, ja kiivasta pensastaistelua kamppailtiin vielä tuon anastetun aseman ympärillä.