Tuskin nämät olivat poistuneet, kuin jo toinen joukkio läheni meitä, haavoitettua miestä kantaen, nähtävästi jotain korkeasukuista päällikköä, jonka pian saimme tietää yhdeksi Sirayon pojista.
"Älkää minua enää kiusatko", hän heikosti sopersi. "Laskekaa minut tähän ja antakaa mun kuolla; valkoiset koirat ovat olleet meitä vahvemmat. Viipykää!" hän lisäsi, kun kantajat olivat hänen laskeneet alas, muutaman kyynärän päässä lymypaikastamme. "Viipykää! Minun loppuni on tullut, mutta minä voin vielä kostaa. Valkoisen papin tytär on salaisessa luolassa. Tuossa, Gume ja Koka, assegaini, antakaa sen juoda hänen sydänvertansa; sitten kuolemani käy helpoksi. Tappakaa myöskin Nkungulu", hän murisi. "Noitapappi sanoi että olisin voittava; hän valhetteli. Kiiruhtakaa ja tuokaa aseeni, hänen verensä kastamina, takaisin. Joutukaa, henkeni ei mieli lähteä pois, ennenkuin tiedän saaneeni kostoa". Ja tuo julma roisto vaipui uupuneena seljälleen.
Puoli tusinaa pakenevia sotureita oli kuullut puheen lopun, ja innoissaan saada nauttia uhrin kuolemantuskista, he seurasivat noita molempia miehiä, jotka päällikkö oli murhaajan virkaan määrännyt; ja koko parvi katosi muutamaan kallion aukeamaan jonkun kyynärän päässä piilostamme, jättäen kuolevan miehen yksikseen.
"Seuraa", sanoi Ula, tarttuen lujasti assegaihin, ja vieläkin lujemmin katsahtaen minuun, "seuraa, Kuta, niin estämme tämän kehnon työn".
Kauhusta ja mielenliikutuksesta olin kipeä, mutta hoippuroin kumminkin kasvinveljeni jälkeen, joka ryntäsi luolakäytäviin, mistä saatoimme kuulla poistuvain murhamiesten jalkain kapseen, kun nämät mutkaisia teitä myöten kiiruhtivat salaiselle luolalle. Yksinäni olisin sokkeloihin ja mutkiin hukkunut, mutta Ulan tarkka korva oli varma oppaamme vihollisten jälkiä seuratessamme; ja yhtämittaisella puheellaan nämät eivät askeleidemme iskua kuulleet.
"Virittäkää revolverinne", Ula kuiskasi. "Sukkelaan, nyt ne puhuvat Nkungululle. Vou", ja hän harppasi eteenpäin, samalla kun kiljahdus, tuskan huuto pani ontelot luolat kaikumaan — kuninkaan noitapappi oli surmattu.
Mä nä'in kuinka kasvinveljeni sivalteli oikeaan ja vasempaan assegaillaan, mutta koko huomioni oli kiintynyt onkalon perälle, missä seisoi jättiläisen kokoinen metsäläinen, toinen käsi kiinni keltaisissa hivussuortuvissa, toinen kohotettuna pistämään vaaleata tyttöä, joka rukoillen katsoi häntä silmiin. Pistoolini laukesi, jymähtäen luolakäytävissä kuin kuusinaulainen kanuuna, ja murhamies, irti hellittäen, kaatui taaksepäin, ennenkuin oli ennättänyt surman-iskua iskeä. Vielä kaksi muuta laukausta kajahti, kaksi verenjanoista ilkiötä, jotka äkkinäisestä ilmestymisestämme olivat perinpohjin tyhmistyksissään, kaatui, ja silmänräpäyksessä olin asettunut Minnan ja kaiken enemmän vaaran väliin. Nä'in kuinka kasvinveljeni taisteli kuin jalopeura noiden toisien kanssa, ja kiiruhdin avuksi, kun äkkiä julma tuskan pisto tuntui ruumiissani. Minä tunsin että assegai oli syösty kylkeeni, tartuin suonenvedontapaisesti sen varteen ja maahan vaipuen menin tainnoksiin.
* * * * *
Kun taas toinnuin, makasin luolassa, joka ei kumminkaan vähääkään muistuttanut siitä maan-alaisesta vankikomerosta, missä ylläkerrotut seikat tapahtuivat. Tämä onkalo oli korkea, avara, ja päivä valaisi kirkkaasti sen sivustoja; tuo äskeinen oli matala ja pimeä todella sopiva näkymö murhenäytelmälle, joka vähältä oli ollut tapahtumaisillaan.
Ja kuinka erilaista se, mitä ympärilläni nä'in ja kuulin! Silloin aseiden huimaavaa kalsketta joka taholta; nyt kaikki oli rauhallista ja äänetöntä, ja silmäni kohtasivat kaksi ihmistä, jotka tuska kasvoissaan mua katselivat — ne olivat Arnold Beidermann ja Minna, hänen tyttärensä.