"Kas niin!" Wulf lopetettuaan sanoi. "Onko se teille tarpeeksi viileätä?"
"Vähän liiaksi viileätä, vai mitä Pelagia?" amaali nauraen virkkoi.
"Kas sellaisia olivat äitinne", vanhus katkerasti jatkoi "ja sellaisia olivat sisarenne ja sellaisia tulee vaimojennekin olla jos heimonne on kauemmin tämän maan päällä elettävä — naisia, jotka ajattelevat jotain muutakin kuin mehevää ruokaa, väkevää juomaa ja pehmeätä vuodetta."
"Kaikki silkkaa totta, Wulf prinssi", Agilmund sanoi, "mutta en minä sittekään siitä laulusta pidä. Siinä oli liian paljon sitä, mitä Pelagia äsken sanoi filosofien puhuvan — oikeata ja väärää ja sen semmoista."
"Niin olikin."
"Mutta minä pidän oikeasta, hyvästä laulusta, joka kertoo jumalista ja jättiläisistä, tulivaltakunnista ja lumivaltakunnista ja Esirista, joka tekee miehiä ja naisia kahdesta puutikusta."
"Niin, jostain sellaisesta sen pitää kertoa, jota ei kukaan ole todellisuudessa nähnyt, jotain oikein perinhullua kuten unet, joita vahvasti juotuaan näkee; jotain suuremmoista, mitä ei jaksa käsittää, mutta mikä antaa ajatuksille työtä seuraavaksikin päiväksi."
"Äitini oli alrunavaimo", Goderik sanoi, "ja minä en tahdo olla lintu, joka oman pesänsä likaa. Mutta mielelläni minä kuuntelen satuja villieläimistä ja kummituksista, ihmissyöjistä ja tultasyöksevistä lohikäärmeistä ja meren haltijoista, jostain, jonka voisi iskeä kuoliaaksi, jos siihen tilaisuus sattuisi kuten isillemme."
"Eivät isänne koskaan olisi voittaneet meren haltijoita, jos he olisivat olleet —"
"Meidän kaltaisia, aijot kai sanoa", amaali keskeytti. "Sanoppa nyt prinssi, kun olet isäksemme tarpeeksi vanha, oletko koskaan meren haltijaa nähnyt?"