"Taisitpa kylläkin," vastasi vanha juropää lauhtuneena. "Olihan se sangen komea ottelu."
"Miksi sinä et siitä runoa tee, sen sijaan että laulat oikeasta ja väärästä ja sen semmoisesta?"
"Siksi että minusta on tullut filosofi. Minä menen kuulemaan sitä alrunaa vielä tänä iltana."
"Oikein! Menkäämme mekin pojat. Onhan se ainakin jotain ajan kuluketta."
"Voi, ei, ei, ei! Elkää menkö! Ette saa mennä!" Pelagia melkein parahtaen huudahti.
"Miksikäs emme saisi mennä, kaunottareni?"
"Hän on noita, hän on —. Minä en enää koskaan sinua rakasta, jos uskallat mennä! Sinä menisit sinne vain siksi, että Agilmund häntä kauniiksi kehuu."
"Ahaa! Sinä pelkäät että minä pitäisin hänen kultakutriaan sinun mustaa tukkaasi kauniimpana?"
"Minäkö pelkään?" Pelagia hypähti pystyyn raivosta läähättäen. "Tulkaa, menkäämme mekin — heti paikalla — ja uhmatkaamme sitä nunnaa, joka luulee itseään liian viisaaksi naista puhutellakseen ja liian puhtaaksi miestä rakastaakseen! Ottakaa esiin jalokiveni! Satuloikaa valkoinen muulini. Me menemmekin komeasti. Emme häpeä tytöt, Cupidon antamia, safraniviittoja ja muuta loistoamme! Tulkaa, niin saamme nähdä eikö kesytön Afrodite sittekin voi kilpailla Pallas Athenen ja hänen pöllönsä kanssa!"
Sanoi ja riensi ulos pilarisalista.