Nuoremmat miehet rähähtivät nauramaan ja Wulfin kasvoilla kuvastui ivallinen tyytyväisyys.
"Vai tekee mielesi filosofia kuulemaan, prinssi?" sanoi Smid.
"Missä pyhä ja viisas nainen puhuneekaan, siellä ei soturin tarvitse läsnäoloansa hävetä. Eikös Alarik käskenyt meitä säästämään Rooman nunnia, toveri? Ja vaikka en ole kristitty, kuten hän, en pitänyt Odinin miehelle ollenkaan häpeällisenä ottaa vastaan heidän siunaustaan — enkä häpeäisi tämänkään siunausta, Smid Trollin poika."
13 Luku.
KUILUN POHJALLA.
"Täällä siis viimeinkin olen!" Rafael Aben-Ezra puhui itselleen. "Olen onnellisesti päässyt pohjattoman pohjalle ja huvitteleudun alkuperäisen olemattomuuden vahvalla permannolla, huomaten uuden elementtini sangen mukiinmeneväksi, kuten pojat uimaan opetellessaan. Ei yksikään ihminen, enkeli eikä pahahenki voi nyt väittää, että minä olisin kyllin heikko uskoakseni tai epäilläkseni ainoatakaan ilmiötä tai teoriaa maassa tai taivaassa, taikka että maata, tai taivasta, ilmiötä tai teorioita ollenkaan on olemassa — taikka ei ole olemassa —. Se kai perinpohjin selittänee mielipiteeni? Niin suuri dogmatikko en ole, että kieltäisin — taikka myöntäisin — että on olemassa aistimuksia liian paljon olion mukavuudelle—. Mutta kun tulee kysymys johtopäätöksien tekemisestä induktionin, deduktionin, analysin tai syntesin avulla, niin silloin ehdottomasti kieltäydyn Araknen työstä, sillä en halua kutoa enempää hämäkinverkkoja sisäiseen itseeni — jos minulla sitte sellaista onkaan. Aistimuksia? Mitäpä ne muuta olisivat kuin osia oliosta itsestään — jos sitte itseä on olemassa? Mistäpä se lapsellinen houre on meihin tullutkaan, että ulkopuolellamme olisi jotain joka nuo aistimukset aiheuttaa? Esiintyyhän unissammekin aivan samanlaisia aistimuksia, vaikka tiedämme, ettei todellisuudessa ole mitään niitä vastaavaa — Ei, et tiedäkään! Kuinka uskallatkaan sitä väittää? Miksi eivät unesi voisi olla yhtä todellisia kuin valveiset ajatuksesi? Miksi eivät unet voisi olla todellisuutta ja valveiset ajatuksesi unia? Samantekevä kumminpuolin se on."
"Saman tekevä todellakin. Vuosikausia olen jo tuijottanut — ellei sekin ole unta, mikä on sangen mahdollista — jokaista '-ismiä', mikä vain on filosofian pingoitetulla langalla tanssinut ja hyppinyt; ja jok'ainoa niistä on eloton puunukke, jota liikutellaan nyöreillä, mitkä ovat kaiken petitiones principi… Jokainen filosofi pitää todisteena todistamatonta väitettä, tekee siitä rohkeita johtopäätöksiä ja ylpeilee sitte kun jälestäpäin todistaa kaikki oikeaksi. Eipä ihmekään, että hänen teoriansa soveltuvat kaikkeuteen, kun hän ensin muodostaa kaikkeuden teoriansa mukaiseksi. Enkö minäkin ole koetellut yhtä jos toistakin järjestelmää, ja aloittanut mahdollisimman vähäisellä muovailemisella, sillä… enpä kenenkään luule voivan aloittaa kauempaa kuin 'minä olen minä' — taikka — mikä on aivan saman tekevä — 'minä en ole minä'. Muistan — taikka uneksin — tarjoutuneeni tuolle suloiselle unelle, Hypatialle johtamaan kaikki asiat taivaassa ja maassa, Hipparkon tähtitieteestä pääenkelin siiven sulkien lukuun saakka, tuosta ainoasta yksinkertaisesta oletuksesta, jos vain hän ensin todistaisi minulle sen oikeaksi ja siten antaisi tou sto:n yläsalasin käännetyn pyramiidini huipun perustaksi. Mutta hän ivasi ehtoani — ihmiset tapaavat ivailla kaikkea, minkä tietävät olevan itsellensä mahdotonta suorittaa. 'Se on selviö', sanoi hän 'kuten esim. sekin että yksi ja yksi on kaksi.' Miten se suloinen uni närkästyikään kun sanoin etten sitäkään pitänyt selviönä, ja että vaikka yksi ja yksi meidän nähden olikin kaksi, niin oli sillä yhtävähän todistettu että se todella oli kaksi eikä kolmesataa kuusikymmentäviisi, kuin että mies ei ole roisto vaikka meistä hänen ulkomuotonsa näyttäisikin kummalliselta. Eikä hän siitäkään pitänyt, kun hänen vedotessa saavutettuihin kokemuksiin kysyin, miten hän todisti, että kaikkien hullujen hulluudet yhdistettyinä muodostuivat viisaudeksi."
"'Minä olen minä'; todellakin soma selviö! Millä oikeudella sanon minä, etten minä ole ken tahansa toinen? Mistä minä sen tiedän? Mistä minä tiedän, että on joku toinen, joka minä en ole? Minä, tai mieluummin joku, tuntee joukon aistimuksia, haluja, ajatuksia, haaveita — suuri piru ne kaikki periköön — uusia joka hetki ja jokainen kynsin hampain toisia vastaan. Ja minä olen niin epäjohdonmukainen, että tämän loppumattoman moninaisuuden ja ristiriitaisuuden nojalla, josta vain minä yksin olen tietoinen, lyön rintoihini ja sanon että 'minä olen minä' ja vannon juhlallisesti että minä olen yksi olio, vaikka kaikki mistä minä olen tietoinen, on hitto tiesi miten monta oliota. Kaikista merkillisistä johtopäätöksistä, joita kokemuksen nojalla on tehty, lienee tämä merkillisin. Eikö olisi enemmän filosofillista päätteleminen, että minä, joka en koskaan ole nähnyt enkä tuntenut enkä kuullut sitä, jota itsekseni nimitän, olen sitä, jota minä olen nähnyt, kuullut ja tuntenut, en enempää enkä vähempää — että minä olen tuo aistumus, jolle minä annan nimeksi tuo aasi, tai nuo neljäkymmentätuhatta kaksijalkaista aasia, jotka tuolla näkyvät juoksevan henkensä edestä, siksi että kukin heistä luulee olevansa yksi olio — minä näet älyttömän tapaani oletan, että heitä vaivaa sama ajatushäiriö kuin minua itseäni — ristiinnaulitkaa tuo sana. Esi-isieni — jos minulla sellaisia on ollut — hulluus estää minut parempaa sanaa keksimästä… Miksi minä en voisi olla kaikkea mitä minä aisteillani havaitsen — tuo taivas nuo pilvet — koko kaikkeus? Kautta Herkuleen! Mikä luova voima minun havaitsemiskykyni mahtanee ollakaan! Minäpä kirjoitan runoteoksen koomillisen epoksen seitsemässäkymmenessä kahdessa kirjassa — jonka nimeksi panen Kaikkeus eli Rafael Aben-Ezra, ja esikuvana käytän Homeron Margitesta. Homeronko? Ei kun omaani! Miksikäs ei Margites, yhtä hyvin kuin kaikki muukin olisi voinut kuulua minun aistimuksiini? Hypatia tapasi sanoa, että Homeron runot olivat osia hänestä — vaikka hän ei voinutkaan sitä todistaa — mutta minä olen todistanut, että Margites on osa minusta… ei siltä pidä luulla, että omia todistuksiani uskoisin — siitä epäuskoisuuteni varjelkoon! Voi, jos koko tämä kiusallinen kaikkeus hävitettäisiin, vaikka vain siksi, että siten sopivan kokeen kautta nähtäisiin, jäisikö silloin ainoatakaan noista herroista 'minä' jälelle. — Minua hölmöä ja dogmatikkoa! Mistä tiedän, että se saataisiin sillä tavoin selville? Ja vaikka saataisiinkin — niin mitä apua siitä olisi?"
"Kaikkeen tähän löytyy kyllä sopiva vastaus. Minäkin voisin kirjoittaa sen puolessa tunnissa. Mutta minä en sitä uskoisi — enkä sen vastatodistusta — enkä tuosta vastatodistuksesta tehtyjä vastaväitteitä… Siksi… Minä olen sekä uninen että nälkäinen — taikka ehkä oikeammin uni ja nälkä ovat minä. Mitä se on? — Ho-hoi."
Rafael lopetti mietelmänsä valtavaan haukotukseen.