"En ollenkaan epäile hänen oivallisuuttaan, enkä myöskään hänen kekseliäisyyttään. Miten hyvin hän valitsikaan sopivan hetken vanhan toverinsa Stilikon murhauttamiseksi! Mutta, suoraan sanoakseni, meidän olisi maailman miehinä jo pitänyt älytä, että kullakin ihmisellä on hintansa…"
"Voi vaijetkaa jo!" tyttö kuiskasi. "Ette tiedä miten kovasti sananne koskevat häneen. Hän kunnioittaa herttuaa. Ei se ollut kunnianhimo, kuten hän sanoo, vaan ainoastaan uskollisuutensa Heraklianukselle, joka sai hänet vastoin tahtoansa tänne mukaan."
"Suokaa minulle anteeksi, arvoisa neiti. Teidän tähtenne vaikenen."
"Hänen tähtensä? Kauniita sanoja minun suussani. Mitenhän pitkälle joutunenkaan?" Rafael itsekseen puheli. "Voi Bran, Bran; tämä on kokonaan sinun syysi!"
"Minunko vuokseni? Miksi ei teidän itsenne vuoksi? Miten surullista onkaan kuulla sellaisen — sellaisen kuin te olette, vain ivailevan ja pahaa puhuvan."
"Miksi niin? Jos hullut ovat hulluja ja minä voin heitä vaaratta siksi nimittää, niin miksi en sitä tekisi?"
"Kun Jumala oli niin armelias että lähetti oman Poikansa heidän puolestaan kuolemaan, niin eikö meidän pitäisi olla siksi armeliaita, ettemme heidän virheitään liian ankarasti tuomitsisi?"
"Voi rakas neitiseni, säästäkää väsynyt filosofi uusista antropologisista teorioista! — Kyllä meidän nyt toden totta täytyy vähän kiirehtää kulkuamme, jos aijomme Ostiaan yöksi ennättää."
Mutta syystä tai toisesta ei Rafael enää ollenkaan ivaillut kokonaiseen puoleen tuntiin.
Jo paljon ennen kuin he olivat Ostiaan päässeet, saavutti kuitenkin yö kulkijat ja heidän asemansa ei enää ollut niinkään turvallinen. Tuon tuostakin ilmestyi tielle metsän pimeydestä kammottavalle aterialleen hiipivä susi ja vastaukseksi Branin murinaan näytti kiiltävän valkoisia hampaitaan. Toisinaan kaikui hiljaisuudessa rosvojoukkueiden, raaka ja kova-ääninen melu, joka sai seurueen epätietoisena hetkeksi pysähtymään. Ja kaiken lopuksi alkoi kaukaa kentällä kumista kuin ukkosen jyrinä keisarillisen ratsuväen säännöllinen poljenta. Ne marssivat Ostiaa vastaan. Mitähän jos ne ennättävät sinne ennenkuin lyöty armeija ehtii järjestyä ja puolustautua siksi että pääsee takaisin laivoihinsa?… Mitähän, jos — ja tuhannet hirvittävät mahdollisuudet alkoivat pyöriä mielessä.