"Mitäs sitte, jos Ostiaan saapuessamme näemme sen porttien olevan suljetut ja keisarillisten leirissä sen ympärillä?" Rafael puoleksi itsekseen sanoi.
"Jumala on omaansa suojeleva", tyttö vastasi. Eikä Rafael hennonut riistää häneltä sitä toivoa vaikka hän näkikin heidän onnistumisensa mahdollisuuksien käyvän joka hetki yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Muuli oli väsyksissä ja samoin tyttö parka, jonka täytyi vähän väliä nojata Rafaelin käsivarteen. He vaelsivat eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut epäilläkään ettei nopeasti etenevä ratsujoukko ennättäisi Ostiaan ainakin tuntia ennen heitä. Siellä se yhtyisi takaa-ajajien etujoukkoihin ja auttaisi niitä kaupungin piirittämisessä. Tytön kengät, jotka eivät olleet sellaista matkaa varten aijotut, olivat jo aikoja sitte kuluneet rikki ja hänen jalkansa jättivät verisiä jälkiä joka askeleelta. Rafael huomasi sen hänen hoipertelevasta käynnistään; mutta hän huomasi myöskin, ettei pienintäkään valitusta päässyt tytön huulilta. Mutta hänellä ei ollut mitään, millä häntä auttaa ja hän alkoi kiroilla päähänpistoaan joka oli saanut hänet pitämään sandaalejakin stoikon riippumattomuudelle arvottomina.
Niin laahustivat he yhä eteenpäin. Rafael ja prefekti arvasivat toistensa epätoivoiset ajatukset ja siunasivat pimeyttä, joka peitti heidän synkät kasvonsa tytön katseilta. Tyttö taas vain puheli iloisesti ja melkein naureskellen äänettömälle isälleen.
Viimein tyttö parka polkasi tavallista terävämmälle kivelle. Hänen ruumiinsa hätkähti ja lapsi raukka vaipui parahtaen maahan. Rafael nosti hänet ylös; hän koetti jatkaa matkaa, mutta vaipui uudelleen maahan… Mikä nyt neuvoksi?
"Tätä jo odotinkin", prefekti verkkaan ja vakavasti virkkoi. "Kuulkaa nyt, herrani! Olittepa te juutalainen, kristitty tai filosofi, näyttää minusta kuitenkin siltä kuin olisi Jumala antanut teille sydämen, johon voin luottaa. Teidän huostaanne uskon tämän tytön, joka, kuten minäkin, kuuluu sodan oikeudella teille. Nostakaa hänet tämän muulin selkään ja viekää hänet nopeasti minne vain haluatte — Jumala on kanssanne kaikkialla. Hän kohdelkoon teitä niin kuin te tytärtäni tästä puolen kohtelette. Vanhalla, kunniansa menettäneellä soturilla ei ole muuta jälellä kuin kuolema."
Hän koetti laskeutua alas satulasta, mutta vaipui haavoistaan heikontuneena muulin kaulalle. Rafael ja tyttö riensivät häntä tukemaan.
"Isä! Isä! Mahdotonta! julmaa! Oi — luuletko että seurasin sinua vastoin hartaita pyyntöjäsi Afrikasta tänne erotakseni sinusta nyt?"
"Tyttäreni, minä käsken!"
Tyttö vaikeni, mutta pysyi lujana.
"Milloin olet oppinut minulle tottelemattomaksi? Nostakaa kunniaton vanhus alas satulasta, herrani, ja jättäkää hänet kuolemaan oikealle paikalleen — sinne minne hänen päällikkönsä hänet asetti."