Tyttö vaipui maahan hillittömästi itkien.
"Minun täytyy siis tulla toimeen omin voimin, huomaan ma", sanoi soturi pudottautuen alas muulin selästä. "Vaikutusvalta loppuu vanhuuden ja nöyryytyksen mukana, Victoria! Eikö isälläsi jo ennestään ole tarpeeksi syntejä vastattavana, kun vielä tahdot lähettää hänet Jumalan eteen sinun vereesi vikapäänä?"
Tyttö istui yhä itkien maassa, ja Rafael, joka kokonaan oli joutunut pois suunniltaan, pani parhaansa vakuuttaakseen itselleen, ettei tämä ollenkaan häneen kuulunut.
"Olen jommankumman tai kummankin teidän palvelijanne kun vain nyt pikaisesti päättäisitte… Helvetti! Siinä on nyt päätös, ja päätös joka paukkaa."
Hänen näin sanoessaan kuului polulta nopeasti lähenevää kavioiden kopsetta.
Silmänräpäyksessä ponnahti Victoria pystyyn — väsymys ja kivut olivat hävinneet.
"Yksi mahdollisuus on vielä — mahdollisuus hänen pelastamiseen! Nostakaa hänet muurin yli! Minä juoksen heitä vastaan. Minun kuolemani viivyttää heitä siksi, että ehditte hänet pelastaa!"
"Kuolemanne?" huudahti Rafael tarttuen immen käsivarteen. "Jos siinä olisi kaikki —"
"Jumala on omaansa suojeleva," vastasi tämä rauhallisesti ja kohotti sormensa huulilleen. Samassa hän sankariutensa voimalla riuhtasihe irti ja hävisi yön pimeyteen.
Vanhus yritti seurata häntä, mutta kaatui ähkyen kasvoilleen. Rafael nosti hänet ylös ja koetti laahata hänet jyrkän muurin yli; mutta polvet pettivät ja kylmä hiki tuntui herpasevan hänen jäntereensä… Seurasi hiljaisuus, joka tuntui ijankaikkisuudelta… Kavioiden kopse läheni lähenemistään… Kuu pilkisti äkkiä esiin pilven raosta ja valaisi Victoriaa, joka käsivarret kohotettuina seisoi keskellä tietä aivan hevosten päiden edessä. Taivaallinen sädekehä näytti ympäröivän häntä — vai olivatko ne Rafaelin silmissä kiiluvat kyyneleet?… Hevosten kaviot karskahtivat kovasti hietikossa, kun ne pysähtyäkseen hypähtivät pystyyn… Rafael käänsi kasvonsa poispäin ja sulki silmänsä.