NEPHELOKOKKYGIA.
Hypatia oli aina keskusteluissaan Filammonin kanssa tarkoin välttänyt kysymyksiä, joissa heidän uskontonsa toisistaan erosivat. Hänestä oli tarpeeksi antaa filosofian jumalaisen valon vaikuttaa ja johtaa omiin loppupäätöksiinsä. Mutta eräänä päivänä halutti häntä puhella tavallista avonaisemmin oppilaansa kanssa. Muutamia päiviä ennen oli Theon antanut Filammonin luettavaksi erään Hypatian matemaatillisen teoksen, ja se ihastunut ja kunnioittava katse, jolla nuorukainen tervehti opettajatartaan tämän tullessa museon puistikkoon, viekotteli häntä ottamaan selville mitä ihmeitä hänen oma viisautensa oli nuorukaisessa aikaan saanut. Hän pysähtyi ja kehoitti isäänsä aloittamaan keskustelun Filammonin kanssa.
"No," vanhus rohkaisevasti nuorukaiseen silmäten virkkoi, "pitääkö oppilaamme uudesta —"
"Tarkoitat kai kartioitani, isä? Eihän voine odottaa puolueetonta vastausta minun läsnäollessani."
"Miksikäs ei?" Filammon sanoi. "Miksi en vastaisi teille yhtä hyvin kuin koko maailmalle että ne ovat muutamissa tunneissa avanneet eteeni uusia ja ihmeellisiä ajatusmaailmoita?"
"Minkälaisia sitte?" Hypatia kysyi hymyillen aivankuin olisi edeltäpäin vastauksen arvannut. "Missä eroavat selitykseni Apolloniuksen alkuperäisestä tekstistä, jota olen uskollisesti seurannut?"
"Ah, se eroaa siitä yhtä paljon kuin elävä esine kuolleesta. Sen sijaan että Apollonius kuivasanaisesti käsittelee suoria ja vääriä viivoja, löytyy tässä kokonainen aartehisto runoutta ja jumaluusoppia. Jok'ainoa ikävä matemaatillinen sääntö on kuin ihmeen kautta muuttunut vertauskuvaksi jostain näkymättömän maailman syvällisestä ja ylevästä perusohjeesta."
"Luuletko sitte ettei tuo pergalainen viisas sitä tiennyt, tai että me syvämietteisyydessä voisimme vanhan ajan viisaat voittaa? Voit olla varma siitä, että he, kuten runoilijatkin, ainoastaan henkisiä tarkoittivat vaikkakin vain ruumiillisista puhuivat, ja että he verhosivat taivaan maalliseen vaippaan vain siksi, ettei vihkimättömän katse sitä tavoittaisi. Meidän, jotka tänä turmeltuneena aikana elämme, täytyy sensijaan jokainen yksityiskohtakin ihmisten hitaalle käsityskyvylle selittää ja selventää."
"Luuletko sinä, nuori ystäväni," Theon kysyi, "että matematiikalla on jotain muuta arvoa filosofille kuin että se on välikappale henkisten totuuksien esittämisessä? Tutkimmeko lukuja vain siksi, että voisimme laskea, vaiko Pythagoraan lailla siksi että niistä voisimme johtaa lait, joita kaikkeus, ihminen ja itse Jumaluuskin seuraa?"
"Tuo tuntuu minusta jalommalta."