Mutta eräänä iltana, muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli päässyt Theonin oppilaaksi, löysi hän suureksi hämmästyksekseen kiiltävän kultakolikon kamarinsa pöydältä. Hän vei sen seuraavana aamuna isännälleen ja pyysi häntä ottamaan selville ken rahan oli kadottanut ja toimittamaan sen takaisin omistajalleen. Mutta miten hän hämmästyikään, kun kantaja viittoen ja kumarrellen selitti, ettei raha suinkaan ollut erehdyksestä Filammonin pöydälle jäänyt, että hänen vuokransa oli maksettu ja että hän taivaan valtojen vaikutuksesta tulisi vastedes joka kuukausi löytämään samanlaisen rahan pöydältään. Turhaan Filammon pyysi saada tietää ken hyväntekijä oli. Eudaimon säilytti uskollisesti salaisuuden ja manasi turhanpäiten vielä vaimonsa alimmaiseen manalaan siltä varalta, että tämä naismaisessa kielevyydessään — vaikka vaimoparka tuskin koskaan suutansa aukaisi — ehkä ilmaisisi niin tärkeän salaisuuden.

Ken oli tuo tuntematon ystävä. Löytyi vain yksi henkilö, joka olisi voinut sen tehdä… Mutta Filammon ei rohjennut uskoa että se oli hän — se ajatus oli liian mieluinen. Hyväntekijä täytyi siis olla hänen isänsä. Vanhus oli useat kerrat kysynyt hänen taloudellista tilaansa. Hän aina oli kyllä vastannut vältellen; mutta vanhus oli kai älynnyt asiain todellisen tilan. Eikö hänen pitäisi — eikö hänen täytyisi — mennä kiittämään? Ei; ehkä vaikeneminen oli kohteliaampaa. Jos vanhus — hän — sillä tietysti hän oli suostunut lahjaan, ehkä sitä ehdottanutkin — jos he olisivat halunneet Filammonin kiittävän heitä, niin miksi he näin tarkoin anteliaisuutensa salaisivat? Olkoon sillänsä koko asia!… Mutta miten mielellään hän heille tämän palkitsisikaan! Miten suloiselta tuntui olla hänelle kiitollisuuden velassa jostain — kaikesta! Voi, jos saisi häntä olemassaolostakin kiittää!

Filammon otti siis rahan, osti sillä itsellensä kaapun mitä filosofisinta kuosia ja jatkoi aherrustaan.

Mutta hänen kristinuskonsa? Minne se oli joutunut?

Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa: se ei ollut kuollut; mutta se nukkui siihen aikaan sikeää unta. Hän ei ollut uskostaan luopunut — hän olisi loukkautunut jos joku olisi sitä hänestä väittänyt, — mutta — hänellä oli silloin tarpeeksi muuta uskomista — geometriaa, kartioleikkauksia, luomisoppia, sielutiedettä ja sen semmoista. Siksi hänellä silloin ei sattunut olemaan aikaa uskoa kristinoppiin. Aika-ajoin hän muisti sen olemassa olon, mutta silloinkaan hän ei sitä myöntänyt eikä kieltänyt. Kun hän ensin oli ratkaissut nuo suuret kysymykset — ne, joita Hypatia piti kaiken tiedon alkulähteenä — maailman synnystä, pahuuden juuresta ja hänen omasta persoonallisuudestaan, ja sitte vielä kysymyksen siitä oliko hänellä ollenkaan omaa persoonallisuutta sekä vielä muutamia muita alustavia seikkoja, niin sitte olisi aika ryhtyä laajentunein tiedoin uudelleen kristinoppia tutkimaan. Ja jos kristinoppi hänen laajentuneille tiedoilleen näyttäisi ristiriitaiselta, kuten Hypatia näytti luulevan, niin luonnollisesti silloin. — Mitä silloin? Hän ei tahtonut ajatella sellaisia vastenmielisiä mahdollisuuksia. Mahdollisuuksiako? Se oli mahdotonta… Filosofia ei voi viedä harhaan. Eikö Hypatia ollut määritellyt sen tutkisteluksi, jonka avulla ihminen etsii näkymätöntä. Ja jos löytäisi näkymättömän sen avulla tai näkymätön hänelle ilmestyisi, niin eikö tulos ollut aivan sama? Ja hänen täytyi se löytää — sillä logiikka ja matematiikka eivät voineet erehtyä. Jos jokainen askel oli oikea, täytyi myös tuloksen olla oikea. Hänen täytyi siis päästä oikealle polulle — jos näet kristinoppi on tuo oikea polku — ja saada uudelleen aloittaa taistelu kirkon puolesta miekalla, jonka hän oli vääntänyt Goliat filistealaisen kädestä Mutta vielä ei ollut miekka hänen kädessään. Hänen täytyi nyt kaikin voimin opiskella ja olihan kullekin päivälle tarpeeksi omat ilonsa, kuten murheensakin.

Rahallinen apu, jonka hän kuukausittain sai, salli hänen kokonaan antautua opiskeluihinsa ja sangen pian tuli hänestä sellainen, jota Pietari muitta mutkitta olisi nimittänyt pakanaksi. Alussa hän kyllä vielä omantunnon tottumuksesta hiipi kirkkoon. Mutta tottumus pian unhoittui ja kiinnijoutumisen pelko teki nuo kirkossa käynnit yhä vastenmielisemmiksi. Kun hän siten pysyttelihe niin paljon kuin mahdollista erillään seurakunnasta ja piti yksinäisyydessä salaisia jumalanpalveluksiaan, huomasi hän pian olevansa sydämeltäänkin yhtä kaukana kristityistä kuin jokapäiväisessä elämässäänkin. Hän tunsi, että he ja etenkin nuo suuria sanoja ja kukkaisikieltä käyttävät saarnamiehet, joiden puheita seurakunta käsien taputuksilla ja hyvähuudoilla palkitsi, eivät ajatelleet samoja asioita, eivätkä pyrkineet samaan päämäärään kuin hän. Hän ei sitäpaitsi koskaan puhellut kristittyjen kanssa, sillä hänen asuntonsa emäntäkin näytti häntä välttävän joko kainoudesta tai pelosta. Kun hän siten oli ulkonaisesti pyhien yhteydestä eroitettu, erkani hän heistä nopeasti sisällisestikin. Siksi hän ei enää käynyt kirkossa ja Cæsareumin ohi kulkiessaan käänsi hän tahtomattaan katseensa toiseen suuntaan. Kyrillos kaikkine mahtavine järjestöineen muuttui hänelle toiseksi maailmaksi, joka häntä liikutti paljon vähemmän kuin taivaan tähdet, joiden salaperäisistä liikunnoista, merkityksestä ja vaikutuksesta Hypatia tähtitieteellisillä luennoillaan puhui.

Hypatia seurasi tätä kehitystä yhä suuremmalla tyytyväisyydellä ja uneksi rohkeimpienkin toiveittensa Filammonin avulla täyttyvän. Naisten tavoin näki hän mielikuvituksessaan Filammonin omaavan ei ainoastaan ne hyvät puolet ja luonteenominaisuudet, jotka hänellä todella oli, vaan vielä kaikki nekin, jotka hän toivoi oppilaallaan olevan. Filammon olisi kai sekä hämmästynyt että mielistynyt, jos olisi nähnyt sen idealiseeratun värikuvan, jonka tuo ihana haaveilija oli omaksi huvikseen hänestä maalannut.

Se oli toivorikasta aikaa Hypatia paralle. Orestes oli jostain syystä jättänyt kosimishommansa kesken ja Ifigenia-uhri häipyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Ehkä hän saisikin ilman sitä kaikki toteutetuksi. Ja sittekin — odotusaika venyisi muuten kovin pitkäksi. Vuosia voisi vielä kestää ennenkuin Filammon olisi täydellinen ja sillä välin voisi mennä ohi moni sopiva tilaisuus, joka ei koskaan enää uudelleen tarjoutuisi.

"Voi!" huokasi hän tuon tuostakin, "jos Julianus olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, että olisin voinut laskea kaikki vaivalla kerätyt aarteeni tuon auringon runoilijan jalkojen juureen ja huudahtaa: 'Sankari, soturi, valtiomies, tietäjä, valon Jumalan pappi — ota minut! Ota orjasi! Käske häntä — lähetä hänet marttyyrikuolemaan jos sen hyväksi näet!' Halpa olisi sekin hinta ollut kunniasta saada olla apostoleista halvin, saada työskennellä yhdessä Jamblikuksen, Maksinuksen, Libaniuksen ja muiden viisaitten miesten kanssa, jotka viimeisen oikean Cæsarin valtaistuinta tukivat".

15 Luku.