Nämä neljä kuukautta olivat olleet Hypatialle ja Filammonille sangen kiireistä ja tapahtumista rikasta aikaa. Mutta heidän työnsä oli niin yksitoikkoista ja tapahtumat kehittyivät niin hitaasti, että me aivan nopeasti sivuutamme tämän ajan ja vain sen seurauksissa kuvaamme sen.

Tuo voimakas ja tulinen erämaan poika oli muuttunut kalpeaksi ja ajattelevaksi tutkijaksi, jota painoivat punnitsevat mietteet ja monet muistot. Mutta nuo muistot olivat tuoreita. Uusi elämä oli hänelle alkanut samalla kun hän rupesi Hypatian oppilaaksi ja sai pilkistää kreikkalaisten ihanaan ajatusmaailmaan. Laura, Pambo ja Arsenius olivat hänestä nyt vain hänen edelliseen olemassaoloonsa kuuluvia haamuja, jotka päivä päivältä yhä enemmän häipyivät saavutettujen uusien ja hämmästyttävien tietojen tieltä.

Mutta vaikka lapsuuden ystävät ja muistot olivat hänen mielestään niin pian häipyneet, ei hän siltä ollut yksin. Hänen sydämensä oli löytänyt suloisemman, joskaan ei ehkä terveellisemmän turvapaikan kuin mitä sillä koskaan ennen oli ollut. Komean nuorukaisen ja Hypatian välille oli näin kehittynyt tuollainen puhdas, mutta kuitenkin lämmin ystävyys — ellemme sitä pyhän Augustinuksen lailla nimittäisi mieluummin rakkaudeksi — joka nuorukaisen nuorukaiseen tai tytön tyttöön liittäessään jo on kaunis ja pyhä, mutta joka vasta miehen ja naisen välillä saavuttaa täydellisyyden. Aviollista rakkautta lukuunottamatta ei maailmassa löydy kauniimpaa suhdetta kuin se epäitsekäs kunnioitus, jota nuori impi voi tuntea voimakasta ja pyhää pappia kohtaan, taikka se ihailu, jolla haaveksivainen poika voi kiintyä älykkääseen ja helläluonteiseen neitoon, joka ylevästä kauneudestaan välittämättä ja keskellä maailman melua ja emännyysaskareita pysähtyy häntä neuvomaan ja rohkaisemaan. Tämä viimemainittu suhde, vaikka enemmän äidillisenä kuin sisarellisena oli kiinnittänyt Filammonin Aleksandrian ihmeelliseen impeen.

Siitä alkaen kuin Filammon oli ruvennut käymään Hypatian luennoilla, oli tämä sovittanut esityksensä sellaisiksi kuin hän oletti Filammonin erikoisten henkisten tarpeitten vaativan. Tärkeämmissä paikoissa kohtasi nuorukaista usein katse, joka sai hänen sydämensä rajusti sykkimään, sillä se näytti huomauttavan, että ne sanat olivat erityisesti hänelle tarkoitetut. Ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut, kun jo Hypatia hänen tavattomaan tarkkaavaisuuteenpa mielistyneenä, sai isänsä ottamaan hänet oppilaakseen kirjastoon. Siellä vietti hän nyt päivänsä toisten nuorukaisten joukossa, joiden työnä oli jäljentää ja tutkia siihen aikaan muodissa olleita kirjailijoita.

Alussa he tapasivat toisiaan vain harvoin — harvemmin kuin ehkä olisivat toivoneet. Mutta Hypatia pelkäsi niin hyvin pakanoiden kuin kristittyjenkin juoruja ja tyytyi sen vuoksi päivittäin tiedustelemaan isältään pojan edistystä. Ja kun hän toisinaan tuli hetkiseksi kirjastoon, missä Filammon istui kirjoituksiensa ääressä, taikka kulki hänen ohitse museoon, vaihtoivat he katseen, joka Hypatian puolelta ilmaisi kehoittavaa hyväksymistä ja Filammonin puolelta kunnioittavaa kiitollisuutta. Se oli kummallekin tarpeeksi. Immen viehätysvoima vaikutti varmasti, ja tämä oli niin varma asiastaan ja voimastaan, ettei hän millään tavoin tahtonut kiirehtiä sitä muutosta, jonka hän oppilaassaan niin hartaasti toivoi tapahtuvan.

"Hänen täytyy alkaa alusta", Hypatia ajatteli. "Matematiikka ja Parmenides ovat hänelle toistaiseksi kylliksi. Ilman tieteellisiä tutkimuksia hän ei voi saavuttaa niiden jumalien arvoista vakaumusta, joille kerran aijon hänet esittää. Muutoin hänen kristillinen tietämättömyytensä ja kiihkoisuutensa sekoittuisi kaikessa raakuudessaan noiden jumalien kunnioitukseen, joiden alttareja eivät saa lähestyä muut kuin henkevät miehet, jotka sitä ennen ovat vaeltaneet tieteitten ja filosofian muodostamien esipihojen läpi."

Mutta pian tunsi hän itse yhtä suurta vetovoimaa oppilaaseensa, kuin hän toivoi tämän tuntevan. Seuraus oli että Filammon sai ruveta jäljentämään käsikirjoituksia Hypatiaa itseään varten. Tämä korjasi omakätisesti hänen kirjoitus- ja puheharjoituksensa; ja näytettyään niitä ensin ihailevalle ja kadehtivalle isännälleen, piiloitti Filammon kyhäyksensä huolellisesti pieneen vinttikamariinsa kuin olisivat ne olleet tärkeitä kunniakirjoja. Siten ahersi hän varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja piti viikon kovia ponnistuksia runsaasti palkittuina, kun sai osakseen pienenkin hymyilyn tai hyväksyvän sanan. Iloisena meni hän asuntoonsa ja kevensi siellä sydäntään isännälleen jutellen hänen kanssaan tuosta loppumattomasta, heille yhteisestä puheenaiheesta — Hypatiasta ja hänen täydellisyydestään. Monasti olisi hän oppilastovereilleenkin laverrellut samasta aineesta, mutta häntä esti siitä heidän hienostunut kaupunkilaiskäytöstapansa ja etenkin heidän siveellinen kantansa, jota hän sangen pätevillä syillä epäili. Hänen teki mieli julistaa julkisesti koko maailmalle siitä aarteesta, jonka hän oli löytänyt, ja kutsua kaikkia jakamaan se kanssaan. Sillä hänen puhtaassa rakkaudessaan ei ollut merkkiäkään kateudesta. Vaikka hän olisi nähnyt ihailunsa esineen jakavan tuhansille muille paljon suurempia suosionosotuksia, kuin mitä hän oli osakseen saanut, olisi hän vain iloinnut siitä, että maailmaan oli tullut niin monta uutta onnellista, ja hän olisi rakastanut heitä veljinään koska he kerran olivat ansainneet Hypatian huomaavaisuuden. Kun hänen ensimmäinen huumauksensa oli ohi, ei hän enää puhunut neidon kauneudestakaan — eikä edes ajatellut sitä. Tietysti hänen täytyi olla kaunis. Sehän oli hänen oikeutensa, olihan se hänen muitten avujensa luonnollinen kruunu. Mutta Filammonille se oli vain sitä, mitä äidin hymy lapselle, auringonpaiste leivoselle, vuoristo tuuli metsämiehelle — virkistävä elinaine, josta hän tietämättään nautti. Ainoastaan silloin kun hän epäili jotain neidon erikoisen kummallista ja pilventakaista väitöstä, huomasi hän väittäjän lumoavan kauneuden. Ja silloin hänen sydämensä tukahutti epäilykset huomauttamalla: "voivatko nuo täydellisen kauniit huulet lausua muita kuin tosia sanoja, ja voiko tuo kuninkaallinen pää hautoa muuta kuin kuninkaallisia ajatuksia?"… Poika parka! Mutta eikö se ollut aivan luonnollista?

Mutta jonkun ajan kuluttua kävi jo niin että Hypatia, kulkiessaan nuorukaisen ohi, joka istui puutarhassa kirjansa ääressä, kehoitti merkitsevällä silmäyksellä tätä liittymään seuraan. Hän käveli silloin isänsä kanssa ympärillään parvi utelevia tyhjäntoimittajia, jotka kuvittelivat olevansa nuorukaisia, jotka muinoin Akademon lehdoissa kävelivät atheenalaisten viisaitten opetuksia kuunnellen. — Toisinaan meni hän niinkin pitkälle että viittasi Filammonin vierelleen jonnekin puutarhan syrjäiseen kolkkaan, missä hän isänsä kanssa kahden kesken istui. Silloin hän antoi nuorukaisen jostain vakavasta ja persoonallisesta, vaikkakin hyvin ylimalkaisesta ja arvokkaasta huomautuksesta älytä, että hän tunsi tätä kohtaan suurempaa myötätuntoisuutta ja harrastusta, kuin muita oppilaitaan kohtaan, ja että Filammon ei ollut hänen silmissään vain oppilas, jota hän opetti, vaan sielu, jota hän halusi kasvattaa. Ja nämä suloiset, auringonpaisteiset hetket uudistuivat yhä tiheämmin ja kestivät yhä kauvemmin, sillä joka kerralla Hypatia mielihyväkseen huomasi, ettei hän ollut erehtynyt oppilaan kyvyistä ja kehittymismahdollisuuksista ja että tämän käytös näytti kerta kerralta varmistuvan. Sillä paitsi tuota luontaista nuorteutta ja arvokkuutta, joka aina seuraa ruumiillista kauneutta, ja sitä vaatimattomuutta ja vakavuutta, jonka Lauran kuri oli hänessä kasvattanut, alkoi Filammonin kreikkalainen luonne esiintyä kaikessa herkkyydessään, älykkäisyydessään ja monipuolisuudessaan. Lopulta hän Hypatiasta näytti jättiläiseltä niiden lavertelevien teeskentelijöiden rinnalla, jotka muodostivat hänen valitun piirinsä.

Mutta ihminen ei voi elää yksistään platoonisesta rakkaudesta, yhtä vähän kuin saman sairauden hedelmällisemmistäkään laaduista. Ensimmäisen kuukauden kuluessa olisi Filammon kai saanut monena iltana mennä nälkäisenä levolle ja pysyä valveilla alhaisemmista syistä kuin filosofisista mietteistä, ellei olisi ollut hänen jalomielistä isäntäänsä, jonka mieli ei koskaan masentunut olipa sitte kysymys hänestä itsestään tai muista. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä että Filammon kävisi hänen kanssa työssä elatuksensa ansaitsemassa. Eikö Filammon käsittänyt, että jos nuo munkkiroistot sattuisivat tapaamaan hänet, he heti kävisivät hänen kimppuunsa ja veisivät hänet väkisin mukaansa? Ja olisihan se sitäpaitsi suorastaan jumalatonta, jos sallisi niin lupaavan oppilaan syrjäyttää "jumalainen käsittämättömyys" vatsan alhaisten pyytteitten vuoksi. Filammon ei siis saanut maksaa mitään huoneen vuokraa; ja mitä suuhun pantavaan tuli — no niin, voihan hän raataa vähän enemmän, että molempien elatuksen ansaitsisi. Olihan kaikilla naapureilla lapsilaumat elätettävillään, jota vastoin hän, kiitos siitä kuolemattomille jumalille, oli ollut niin viisas, ettei ollut lisännyt maan taakkaa elukoilla, joilla isänsä rumuuden lisäksi olisi vielä ollut äitinsä tataarilainen ihonväri. Ja voihan Filammon sitäpaitsi korvata kaiken sittenkun hänestä tulee suuri sofisti ja saa hyvät tulot — mikä epäilemättä tulee ennemmin tai myöhemmin tapahtumaan. Voisihan sillä välin häntä onni jotenkin potkaista — ainahan jumalien suosikkeja onnistaa. Ja sitäpaitsi — hän oli aivan varma siitä, että sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran Filammonin tapasi, planeetit olivat olleet suotuisassa asennossa, Merkurius oli ollut jossain sellaisessa — hän oli unhoittanut minkälaisessa — suhteessa Heliokseen, että se hänen mielestään ennusti Filammonille samanlaista uraa kuin kunniakkaalla ja hurskaalla keisari Julianuksella oli ollut.

Filammonista tuntui tämä viittaus vähän vastenmieliseltä, se kun näytti koskettavan kiusallisen läheltä todellisuutta; mutta filosofiaa hänen täytyi lukea ja leipää hänen täytyi syödä; siksi hän mukautui.