"Kyllä, isäni, mutta nyt tahtoisin vain, että Filammon teoksessani esitettyjen ajatelmieni avulla saisi luonnosta tuon korkeamman ja henkisemmän käsityksen, jonka kautta huomaamme, että luonnossa — taikka ainakin sen kauneimmissa ja jaloimmissa muodoissa — asustaa itse jumaluus. Minä tahtoisin hänen älyävän, ettei riitä tuo kristittyjen väite, että Jumala on luonut maailman, jos sillä vakuutuksella tahdomme puolustaa uskoa ettei Jumala enää ole siinä läsnä."
"Tuskinpa kristityt sitä väittävätkään", huomautti Filammon.
"Eivät kyllä suoranaisesti. Mutta kieltämättä he selittävät, että jumaluus on luonut elottoman koneiston, joka kerran valmiiksi saatuna, liikkuu sen jälkeen itsestään. He nimittävät kerettiläiseksi jokaista filosofista ajattelijaa, olipa hän gnostikko tai platoonilainen, joka ei tyydy niin elottomaan, hedelmättömään ja alhaiseen käsitykseen ihanasta kaikkeudesta, vaan tahtovat kunnioittaa Jumaluutta tunnustamalla sen läsnäolon kaikkialla ja uskovat rehellisesti raamatun sanoihin, että Hän elää, liikkuu ja on maailmassa."
Filammon kainosti huomautti ettei se paikka raamatussa aivan niin kuulu.
"Ei kyllä; mutta jos lause on oikein, on se myös kääntäen oikein. Jos maailma elää, liikkuu ja on Hänessä niin eikö Hänen silloin täydy olla läsnä kaikessa?"
"Miksi niin? Suo typeryyteni anteeksi ja selitä tuo väitös minulle."
"Jos Hän ei olisi kaikessa läsnä, niin se missä Hän ei olisi läsnä, olisi kuin aukko Hänen olemuksessaan ja siis ilman Häntä."
"Niin kyllä, mutta se olisi kuitenkin Hänen piirissään."
"Järkevästi huomautit. Mutta se ei kuitenkaan eläisi Hänessä, vaan itsessään. Jotta se Hänessä voisi elää, täytyy Hänen olla siinä läsnä. Pidätkö uskottavana — pidätkö edes Jumaluuden arvolle sopivana sellaista väitettä, että Jumaluuden äärettömässä ihanuudessa voi olla olemassa jotain, jolla on voimaa sulkea piiristänsä pois juuri se olio, josta sen arvo riippuu, ja jonka sen on täytynyt läpitunkea antaessaan sille elämän ja olemuksen? Vetäytyisikö Hän luomisen jälkeen pois siitä piiristä, jossa Hän luomisen aikana asusti, sen alentavan välttämättömyyden pakoittamana, että Hänen täytyi antaa tilaa omille luomillensa, ja sietäisikö Hän sitä kärsimystä — kaikkea aineellista luontoa vertaillessa näet huomaa, että se on kärsimystä — minkä aiheuttaa vieras esine, joka tunkeutuu Hänen olemukseensa kuin orjantappuran piikki lihaan? Usko ennemmin, että Hänen viisautensa ja ihanuutensa virkeänä ja läpitunkevana tulena ikuisesti ja vastustamattomalla voimalla täyttää jokaisen orgaanisen atoomin, ja että jos pienimmänki kukan terälehti jäisi hetkeksikään sitä vaille, vain raaka aine ja se kuollut kaaos, josta se on muodostettu, jäisi sen kauneudesta jälelle…"
Hypatia ja hänen koulunsa suunta, samoinkuin muutkin rappiolle joutuneet filosofiset koulut, käytti mieluummin korulauseita dialektiikan ja synteesejä todistelujen asemasta. Niinpä hän nytkin jatkoi: