Hän kohotti sormusta salaperäisen näköisenä.
"Ah, arvasinpa sinun pysähtyvän — ei kuitenkaan sormuksen vuoksi, eikä edes hänenkään vuoksi, joka kerran sitä sinulle tarjosi. — Voi, missä hän nytkin lienee? Ehkä kuollut rakkauteensa. Tässä nyt kuitenkin tuon hänen viimeisen muistonsa sille ihanimmalle, sille julmalle… Mutta ehkä kaunotar onkin oikeassa… Päästä keisarinnaksi — keisarinnaksi! — Onhan se paljon enempi kuin mitä juutalaisparka voi tarjota… Mutta sittekin — keisarinnan ei pitäisi sulkea korviaan alamaistensa esityksiltä."
Kaiken tämän hän saneli nopeasti ja imartelevalla äänellä ja hänen vartalonsa oli koko ajan käärmemäisessä liikkeessä. Ainoa mikä hänessä oli liikkumatta, olivat nuo kiiluvat silmät, jotka näyttivät muodostavan jonkunlaisen tukikohdan koko hänen ruumiilleen. Ja niiden silmien salaperäistä voimaa oli mahdoton paeta, niin kauan kun hän halusi toista vankina pitää.
"Mitä tarkoitat? Mitä tämä sormus minuun kuuluu?" Hypatia kysyi vähän pelästyneenä.
"Hän, jonka oma se kerran oli, tarjoo sitä nyt sinulle. Sinä kai muistat vielä pienen, mustan akaatin… turhanpäiväisen koristeen… Jos sitä et vielä ole heittänyt pois, mikä kuitenkin on hyvin luultavaa, niin haluaa hän lunastaa sen takaisin tällä opaalilla, joka paremmin sopii sellaiseen käteen kuin sinulla on."
"Hän antoi minulle akaatin ja minä pidän sen."
"Mutta tämä opaali on ainakin kymmenen tuhannen kultarahan arvoinen ja tuosta rikkinäisestä kivenpalasta, johon hän tämän vaihtaisi, ei makseta yhtäkään kolikkoa."
"En ole laisesi nappisaksa, enkä arvostele esineitä niiden raha-arvon mukaan. Jos sillä akaatilla olisi jotain raha-arvoa ollut, en olisi sitä ottanut vastaan."
"Ota sormus, tyttäreni, ota se", Theon hätäisesti kuiskasi. "Sillä maksaisimme kaikki velkamme."
"Aivan niin — maksaisitte hyväkseenkin", sanoi akka, joka sittekin oli Theonin sanat kuullut.