"Silloin minun täytyy itse heitä ohjata. Tule amaali!" Hän liiteli ylös rappusista ja gootit seurasivat hänen perässään siirrellen aleksandrialaiset pois tieltään kuin olisivat he olleet lapsia.
"Äh sinä kavala ilotyttö!" huudahti eräs nuori mies murisevasta joukosta. "Vietyäsi meiltä viimeisenkin kolikon, minkä vain sait meiltä narratuksi, tuhlaat sinä nyt isäimme perinnöt barbaarien seurassa!"
"Anna meille lahjamme takaisin, Pelagia" toinen huusi, "ja iloitse sitten rauhassa villihärkiesi seurassa!"
"Saatte paikalla!" Pelagia huudahti äkkiä pysähtyen. Hän tarttui koruihinsa ja oli heittämäisillään ne väkijoukkoon.
"Tuossa on; pitäkää lahjanne. Pelagia ja hänen tyttönsä eivät viitsi olla velassa poikanulikoille, kun heillä on näidenlaiset miehet ihailijoinaan!"
Mutta amaali, joka nuorukaisten onneksi ei ollut sananvaihtoa ymmärtänyt, tarttui hänen käteensä kysyen oliko hän tullut hulluksi.
"Ei, ei," Pelagia läähätti, kiihkosta melkein sanattomana, "anna minulle rahasi — kaikki mitä sinulla nyt on —. Nuo heittiöt herjaavat minua lahjoilla, jotka he antoivat minulle ennen — ennenkuin —. Oi amaali, ymmärräthän minua."
Hän tarttui rukoilevasti amaalin käsivarteen.
"Uroot, jokainen heittäköön kukkaronsa noille miehille. He sanovat, että me ja naisemme elämme heidän murusistaan."
Hän heitti kukkaronsa väkijoukkoon ja samassa kaikki gootit tekivät samoin. Jotkut vielä viskasivat säteilevän rintaneulan tai kaulaketjun, vasten jonkun ällistyneen filosofasterin kasvoja.