"Augustinus voi todellakin olla siellä. Ja tämän ystävämme täytyy saada häntä tavata. Voisinhan samalla kysyä Augustinukselta neuvoa. Jos velvollisuuteni hänen mielestään on paluu Karthagoon, on minun sinne mentävä kaikesta huolimatta. Mutta sotamiehemme?"
"Synesius ja pentapolilaiset tilanomistajat", Rafael sanoi, "nykyisin mielelläänkin elättävät ja palkkaavatkin heidät ja kaikki muut asestetut, urheat miehet, sillä he eivät — siitä maurilaisille kiitos — suinkaan ole hengestään varmoja. Ja ystäväni Victorius tässä luullakseni kai halusta lähtee pienelle sotaretkelle noita mustia ryöväreitä vastaan."
Vanhus nyökäytti ääneti päätään. Voitto oli saavutettu.
Nuori tribuuni, joka koko ajan oli levottomana seurannut isänsä kasvonilmeitä, huomasi nyökäytyksen ja keulaan kiiruhtaen ilmoitti sotamiehille suunnitelman muutoksen. Ilohuudot kajahtivat vastaukseksi ja tuossa tuokiossa olivat purjeet muutetut, peräsin käännetty ja navakan luoteisen kuljettamana kiisi alus Sisilian länsikulmaa kohti.
"Ah," Victoria ihastuksissaan huudahti, "nyt saatte tavata
Augustinuksen! Teidän täytyy luvata keskustelevanne hänen kanssaan."
"Sen ainakin lupaan, että kaikkea mitä se suuri sofisti nähneekin hyväksi puhua, on hänen sofisti-veljensä kärsivällisesti kuunteleva. Elkää sanoistani pahastuko. Muistakaa, että minä, kuten kantaisäni Salomonkin, olen huomannut, että viisaus on liian lähellä hulluutta ja hassutusta. Ettehän voi toivoa, että minä ihmistä uskoisin, kun en vielä Jumalaan usko?"
Victoria huokasi.
"Minä en tahdo sanojanne uskoa. Miksi te aina väitätte itsenne huonommaksi kuin todellisuudessa olette?"
"Että sellaiset hellät sielut kuin te olette eivät tarvitsisi tuntea tuskaa huomatessaan minut huonommaksi kuin miltä näytän… Kas niin, nyt jätämme sen aineen. Minä vain toivon, että te vihaisitte minua?"
"Koetanko?"