Näin sanoen hän viritti hurjan mutta kauniin sävelen ja lauloi ensin hillityllä äänellä, säestäen lauluaan sanojen mukaisilla eleillä:
"Läpi metsän hirvi tul' nopsana aivan.
Yli kivien ja kantoin se ilman vaivaa
Lens nuolena.
Lumihankien peitossa, pensastossa
Mä seisoin väijyen vartoomassa
Sen tuloa."
Sitte korotti hän ääntään, ja hänen kasvonsa loistivat hurjasta ihastuksesta kun hän jatkoi:
"Helähti kaar', ja mun nuoleni tuima
Sen lapahan lensi, ja kaatui huima,
Heleijaa!
Kuin hukka sen kurkkuhun veitseni painoin
Ja hurmeella sammutin kaulani janon,
Heleijaa!"
Hän päätti laulunsa huikealla "heleijaalla", joka kajahti seinistä ja kumisi aina katonkin yli. Samassa hän kavahti seisaalleen kasvoillaan niin hurja ilme ja niin rajuilla eleillä, että Filammon värähti taapäin. Mutta urhon vimmaa kesti vain lyhyt tuokio, ja Wulf vanhus istahti uudelleen mutisten tyytyväisesti itsekseen:
"Sepä kuului vähänkin soturinlaululta. Se panee vanhan vereni taas kuohuksiin. Mutta tässä lemmon uuninhelteessä ei kukaan ihminen voi säilyttää ruumiinsa voimia, rohkeuttaan, rahojaan eikä mitään muutakaan. Kirotkoot jumalat sen päivän, jolloin ensikerran näin tämän maan!"
Filammon ei virkkanut mitään; hän oli vallan ällistynyt nähdessään Wulfin vastoin tavallista kylmähköä pidättyväisyyttään ja ylpeätä itsehillitsemistään tuolla tapaa riehahtavan, ja häntä puistatti ajatus että vanhusta mahdollisesti hallitsi pahahenki, niinkuin kristittyjen ja uusplatoonilaisten luulon mukaan sangen usein oli näitten barbaarien laita. Mutta vieläkin pahempata odotti häntä, sillä seuraavassa tuokiossa viskattiin kartanon ovet kiivaasti selälleen ja sisään tulvasi koko bakkanaalinen joukkue, jonka Wulfin kaikuva "heleijaa" oli houkuttanut paikalle. Orestes Amaalin ja Pelagian taluttamana, hoiperteli keskessä, kiharoissaan seppele ja viinimalja kädessä.
"Täällähän on minun filosofini, pelastajani, suojeluspyhimykseni", sammalsi hän. "Tuokaa hänet syliini, jotta saan koristaa hänen kauniin kaulansa Intian helmillä ja barbaarien kullalla."