"Kun rutiköyhä munkki väittää olevansa sukua naiselle, joka juo Cæsarien viinimaljasta ja on asemassa, josta kuningasten tyttäret ovat ylpeilleet ja taas piankin tulevat ylpeilemään — silloin ei vanha mies, jos hän on liian hyväluontoinen kutsuakseen heti moista väitöstä valheeksi, voi olla uskomatta, että nuorukainen ajattelee omaa etuaan, vai mitäs sanot?"
"Omaa etuaniko!" huudahti Filammon parka ja kavahti pystyyn. "Laupias Jumala, mitäpä muuta tarkoitusta minulla olisikaan kuin vapahtaa hänet tästä häpeästä ja saattaa hänet pyhyyteen ja puhtauteen?"
Hän oli koskettanut väärään kieleen ukon sydämessä.
"Häpeästäkö, sinä kirottu egyptiläinen orja!" huudahti tämä vuorostaan vihasta punottaen, kavahtaen pystyyn ja taotellen ruoskaa joka riippui hänen päänsä päällä. "Häpeästäkö! Niinkuin ei hänen — ja sinunkin — pitäisi katsoa onneksi, että on saanut pestä Amaalin jalkoja!"
"Ah, suo minulle anteeksi," sanoi Filammon, säikähtäen oman tyhmyytensä seurauksia. "Mutta sinä unhotat, ettei hän ole naimisissa prinssin kanssa."
"Naimisissa prinssin kanssa? Tuo vapautettu orjatyttö! Ei, kautta Freijan, niin syvälle ei prinssi toki ole langennut; se ei koskaan tule tapahtumaan, vaikka pitäisi minun tappaa tuo velho omalla kädelläni. Vapautettu orjatar!"
Filammon parka! Hänhän oli samana aamuna saanut kuulla olevansa orja!
Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja pyrskähti rajuun itkuun.
"No, no, rauhoituhan toki", sanoi suuttunut soturi, jonka mieli yht'äkkiä heltyi. "Naiskyyneleistä en mitään piittaa, mutta en tiedä miksen koskaan ole voinut sietää ajatusta, että olisin syypää miehen kyyneliin. Kun olet tyyntynyt ja oppinut tavallista kohteliaisuutta, puhumme enemmän kaikesta tästä. Kas niin, herkeähän nyt. Kylläksi on aina kylläksi. Tässä saamme ruokaa, minä olen nälkäinen kuin Loke."
Hän rupesi syömään kuin kaimansa, metsän harmaa susi; raa'assa vierasvaraisuudessaan hän pakoitti Filammoninkin syömään vastoin tämän omaa halua.
"Kas niin, nyt tunnen itseni onnellisemmaksi", lausui Wulf viimein. "Tässä kirotussa pesässä ei olekaan muuta tekemistä kuin syödä. Minä en saa tapella enkä metsästää, minä vihaan naisia, ja ne vihaavat minua. Enpä muuten tiedäkään mitään jota en vihaisi, paitsi syömistä ja laulamista. Mutta tyttöjen laimea harpunsoitto ja huilunpuhallus on saanut aikaan, ettei kenkään viitsi kuunnella oikeata kumisevaa sotalaulua. Kuulehan vain miten ne naukuvat, miten ne vikisevät kaikki yhdellä haavaa kuin rastaat pilvisenä aamuna. Minäpä totta vie tahdon myös laulaa ja voittaa heidän äänensä."