Vihdoin Mirjam katsahti ylös ja sanoi terävällä, kimeällä äänellä:
"Mitäs nyt, kaunis poikaseni, mitä poloiselta vanhalta ja kiusatulta juutalaiseukolta haluat? Himoatko jotain niistä kauniista esineistä, joita hän on osannut antaa palvelevain henkiensä pelastaa kristityn rosvojoukon käsistä?"
Filammonin asia oli pian kerrottu. Eukko kuunteli sitä, katsellen häntä terävästi palavilla silmillään, ja vastasi sitte verkalleen:
"No, entäs sitte, vaikka olisitkin orja?"
"Olenko se, sano, olenko se?"
"Olet varmasti. Arsenius on puhunut totta. Näin hänen ostavan sinut Ravennassa täsmälleen viisitoista vuotta sitte. Samalla kertaa ostin minä sisaresi. Hän on nyt kahdenkolmatta vanha. Luulisin sinun olevan häntä neljää vuotta nuoremman."
"Oi taivas, tunnetko vielä sisareni? Onko se Pelagia?"
"Sinä olit kaunis poika", jatkoi eukko, joka ei näyttänyt kuulleen Filammonin kysymystä. "Jos olisin luullut sinun kasvavan niin kauniiksi ja nokkelaksi kuin nyt olet, olisin itse ostanut sinut. Gootit olivat juuri poislähdössä, ja Arsenius antoi vain kahdeksantoista kultarahaa sinusta — vai oliko se ehkä kaksikymmentä. Luulenpa käyväni vanhaksi, unohdan kaikki. Mutta minä olisin saanut maksaa kasvatuksesi, ja sisarta harjoittaakseni olen kuluttanut noin — huh, minkälaisia, rahamääriä! Ei siltä, ettei se kullannuppu ollut niiden kolikoiden arvoinen, joita sain kouraltaa kukkarostani hänen hyväkseen."
"Ja sinä tiedät missä hän on? Sano se minulle, ole laupias ja sano!"
"Miksi niin?"