"Miksikö? Eikö rinnassasi syki inhimillinen sydän? Eikö hän ole sisareni?"
"Entä sitte? Olethan, viitenätoista vuonna hyvin tullut toimeen ilman sisartasi, miksi et voisi nytkin tulla yhtä hyvin toimeen hänettä? Ethän muista häntä, et rakasta häntä."
"Ettenkö rakasta häntä? Tahtoisin kuolla hänen edestään — tahtoisin kuolla sinun edestäsi, jos vain toimitat niin että saan tavata hänet."
"Ohoo, vai tahtoisit sinä semmoista? No, entäpä jos veisin sinut hänen tykönsä, mitä silloin tekisit? Ajatteles, jos hän olisi Pelagia itse, mitä sitte? Hän on nyt hyvin rikas ja onnellinen. Voitko sinä tehdä hänet onnellisemmaksi tai rikkaammaksi?"
"Kuinka voitkaan niin kysyä? Minun täytyy, minä tahdon pelastaa hänet siitä häpeästä, jossa varmasti tiedän hänen elävän."
"Ahaa, hyvä munkkiseni! Sitä juuri odotinkin. Tiedänpä paremmin kuin kukaan muu, mitä nuo kauniit sanat merkitsevät. Palanut lapsi kammoo tulta, mutta palanut eukko sammuttaa sen, sen saat nähdä. Kuulehan nyt! En sano ettet saisi nähdä sisartasi — en sano ettei Pelagia ole juuri se nainen jota etsit — mutta — sinä olet minun vallassani. Elä rypistä otsaasi, eläkä näytä niin äkäiseltä! Minä voin milloin tahdon jättää sinut Arseniuksen käsiin hänen orjanaan. Sana minulta vain Oresteelle, niin lyödään sinut karkulaisena rautoihin."
"Minäpä pakenen!" huusi nuorukainen kiihkoisasti.
"Pakenisitko käsistäni!" eukko nauroi ja osoitti lapsenpäätä. "Vaikka pakenisit Kaf'in toiselle puolelle tai upottaisit itsesi valtameren syvyyteen, niin voisin saada nuo kuolleet huulet ilmaisemaan olopaikkasi ja käskeä demonien kantamaan siivillään sinut tänne takaisin. Pakenisitko minun käsistäni! On parempi että tottelet minua ja saat tavata sisaresi."
Filammonia puistatti, mutta hän alistui kuitenkin. Eukon silmien taikamainen hohde, hänen pelättävät sanansa, jotka hän puolittain uskoi, ja hänen oma palava halunsa saada nähdä sisarensa, voittivat hänen vastuksensa, ja hän huudahti huohottaen:
"Tahdon totella sinua, mutta… mutta…"