"Tekisipä mieleni", jatkoi Kyrillos, "tämäniltaisessa saarnassani mainita tuosta suuresta uutisesta."
Arsenius pudisti päätään.
"Miksikä ei, miksikä ei?" kysyi Kyrillos kärsimättömästi.
"On parempi säilyttää salaisuutta, kunnes muut puhuvat siitä. Säästetty tieto on aina säästettyä tietoa. Jos miehellä on pahoja aikeita kirkkoa vastaan, joita en toivo hänellä olevan, niin anna hänen ensin rikkoa, ennenkuin käytät tietoasi häntä vastaan. On totta, että omatunto voi epäillä, onko oikein sallia syntiä, jota voi ennakolta estää. Minusta tuntuu kuin olisi synti vasta itse teossa, ja että välistä — sanon vain välistä — voisi pelastaa syntisen, antamalla hänen vääryytensä kantaa hedelmän ja antamalla hänen täyttyä omista teoistaan."
"Vaarallinen oppi, arvoisa isä."
"Aivan kuin kaikki terveellinen oppi — elämän tuoksu tai kalman haju, aina sitä mukaa kuin sitä sovelletaan. En olekaan puhunut tätä seurakunnalle, vaan valitulle veljelle. Ja jos asiaa valtioviisauden kannalta katsellaan, niin anna hänen julkisesti osoittaa, onko hänellä todellakin kapinallisia aikeita mielessä, ja puhu sitte ja muserra maahan hänen Baabelin torninsa."
"Luuletteko sitte ettei hänellä jo ole tiedossa Heraklianuksen tappio?"
"Jos hän siitä tietää, niin pitää hän kyllä sen salassa kansalta, ja meidän toiveemme äkillisen keikauksen aikaansaamisesta kansanjoukoissa ovat miltei yhtä suuret."
"Hyvä. Yhteisen kirkon olemassaolo Aleksandriassa riippuu juuri tästä taistelusta, ja siksipä on parasta olla varovainen. Käyköön siis kuten tahdot. Onnipa on minulle, että sinä olet neuvonantajani."
Kyrillos, joka muuten oli mitä hillittömin ja väkivaltaisin juonienkutoja, mukautui siis sen miehen tahtoon, joka oli viisaampi kuin hän itse — niinkuin viisasten miesten aina pitäisi tehdä — ja päätti säilyttää salaisuuden omana tietonaan sekä käski munkinkin tehdä samaten.