"Hyvä. Se on tällä hetkellä tarpeeksi suuri almu. Rahvaan asianajajalle — hitto hänet periköön."
"Häneen voi luottaa, sillä hän on katkeran kateellinen Kyrilloksen vaikutusvallasta. Sitäpaitsi hän on minun vähäpätöisyydelleni velkaa paljon rahaa."
"Hyvä. Tänne vanginvartioille lähetettävät kirjeet, jotka koskevat miekkailijoita!"
"Tässä jalo herra."
"Hypatialle… Ei, tahdonpa valittua morsiantani kunnioittaa omalla korkealla läsnäolollani. Niin totta kuin elän, tämän aamupäivän työ on kylliksi sille, jolla on polttava päänporotus."
"Jalo herra, sinulla on seitsemän miehen voima. Eläös ijankaikkisesti!"
Oresteen työkyky oli tosiaankin, kun hän sille tuulelle sattui, erinomaisen suuri. Kylmä veri ja vielä kylmempi sydän tekevät monen asian helpoksi.
Mutta Filammonin koko sielu kiintyi sanoihin "valittu morsiameni".
Johtuiko tämä jostain itsekkäästä toiveesta, jonka Mirjamin eiliset viittaukset olivat herättäneet, vai tunsiko hän vain sääliä ja kauhua sen johdosta, että sellainen kohtalo oli määrätty Hypatialle — hänen epäjumalalleen? Joka tapauksessa seisoi hän siinä viisi minuuttia aivan kuin unessa, mutta heräsi sitte kuullessaan toisen, vielä rakkaamman nimen lausuttavan.
"Ja nyt Pelagiaan. Voimmehan ainakin koettaa."