Hypatia oli miltei sanomaisillaan "nainen kuten minäkin", mutta siitä hänet estivät uusplatonisen filosofian oppilauseet. Hän siis pidättihe lausumasta sitä malttamatonta myöntämystä, että hänelle niin perinpohjin vastakkainen olento voisi kuulua samaan ihmissukuun kuin lian itse.

"Ah", jatkoi Orestes, "tuo onneton sana: alentua! Oli ajattelematonta minulta käyttää sitä; unohdin ettei hän omissa ja kaikkien muidenkaan silmissä voi sen enemmän alentua taas kuullessaan 'rakkaiden makedonialaistensa' kättentaputuksia — joista hän vuosikausia on elänyt — kuin riikinkukko pyrstöään levittäessään. Rajaton turhamaisuus ja itserakkaus eivät todellakaan ole epämieluisia intohimoja sille, joka niitä itsessään tuntee. Hän on joka tapauksessa se mikä on, eikä se suinkaan ole sinun vikasi. Sen täytyy, sen täytyy tapahtua!"

Hypatia parka! Syötti oli liian makea, kiusaaja liian kavala. Mutta häntä hävetti ääneen lausua filosofillista oppilausetta, joka hänen sydämeensä loi rahtusen levollisuutta ja lohtua. Eihän siinä ollut mitään pahaa, hän sanoi itselleen, että annettiin alhaisempien olentojen vapaasti kehittyä luonnon heille viittaamaan suuntaan, ainoaan jolla he, välttämättöminä muunnoksina suuren maailmankaikkeuden moninaisuudessa, voivat seurata olemuksensa lakeja. Sen vuoksi hän lopetti keskustelun sanoen:

"Jos sen täytyy tapahtua, niin… Minä tahdon nyt vetäytyä erikseni ja kirjoittaa laulun. Mutt'en millään muotoa tahdo olla missään yhteydessä tuon — minua hävettää yksin hänen nimensäkin lausuminen. Tahdon lähettää hymnin sinulle, ja hän saa sovelluttaa tanssinsa sen mukaan miten parhaiten taitaa. En tahdo alistua hänen makunsa tai oikeammin sanoen oikkujensa mukaan."

"Ja minä", Orestes virkkoi, "menen ja käytän kaikki kykyni juhlan järjestämiseen. Viikon päästä sen pidämme — ja voitamme. Jää hyvästi, sinä viisauden kuningatar! Filosofiasi ei milloinkaan loista kirkkaammalla valolla, kuin milloin sinä viisaudessasi alttiisti sallit itsessään kauniin väistyä, vain suhteellisesti kauniin mutta käytännöllisesti toimeenpantavan tieltä."

Hän lähti, ja Hypatia, joka melkein pelkäsi omia ajatuksiaan, istui heti sepittämään hymniä! Aihe oli epäilemättä komea. Mitä sanaselityksiä, maailmansyntyoppeja, vertauskuvia, myyttejä ja kaikkia taivaan ja maan välillä olevia suhteita hän olisi voinutkaan sovittaa runoonsa, jos vain olisi voinut poistaa siitä kuvan tanssivasta Pelagiasta; mutta tämä kuva ei antanut karkoittaa itseään vaan leijaili aaveen tavoin kaikkien hänen runokuviensa taustalla. Hän vallan suuttui ensin Pelagiaan ja sitte itseensä, kun oli kyllin heikko tätä ajatellakseen. Eikö hänen sielunsa kerrassaan saastunut noin kurjan olennon kuvasta? Hän tahtoi puhdistaa ajatuksiaan rukouksella ja miettimisellä. Mutta keneen kaikista jumalista hän turvautuisikaan? Mielijumalattareensa Atheeneenko? Mutta miten hän sitä voisikaan, hän, joka oli luvannut olla läsnä moisessa näytelmässä! Ah, kuinka heikko hän oli ollutkaan myöntyessään! Mutta olihan hänet viekotellut juuri sama mies — sitä ei ollut epäilemistäkään — jota hän oli luulotellut voivansa johtaa ja ohjata omien tarkoitustensa mukaan. Tämä mies oli nyt johtanut ja ohjannut häntä, huolimatta hänen itsenäisyyden tunteestaan, hänen ihmisrakkaudestaan ja luonnollisesta oikeudentunnostaan. Hän oli siis Oresteen välikappale. Tosin oli hän tullut siksi siten saavuttaakseen suuren päämäärän. Mutta entä jos hänen vastakin piti alistua tuon miehen tahtoon — entä jos hänen täytyi tehdä niin! Ja tämä ajatus kävi vielä kalvavammaksi hänen älytessään, että Orestes sittekin oli oikeassa; tämä tiesi mitä piti tehdä ja miten se oli tehtävä. Hän ei voinut olla ihailematta Oresteen kekseliäisyyttä, neuvokkaisuutta ja selvää käytännöllistä älyä — ja kuitenkin hän halveksi, epäili, milteipä vihasi häntä. Mutta entä jos juuri nuo ominaisuudet antoivatkin ihmiselle menestystä maailmassa! Entäpä jos hänen itsensä oli pakko alinomaa rikkoa — tuota jo rikottua — periaatettaan vastaan, että aina toimisi syvällisinten ja pyhinten periaatteiden mukaan sekä alati käyttäisi jaloimpia keinoja! Entäpä jos hänen alinomaan olisi pakko turvautua moisiin kurjiin temppuihin niillä edistääkseen korkeampia ja puhtaampia päämääriään! Jospa valtiotaito, eikä filosofia ja uskonto, olikin määrätty hallitsemaan ihmissukua! Mikä vihattava aatos! Ja kuitenkin — mistä johtui että hän, joka koko ikänsä oli koettanut olla itsenäinen, alkuperäinen, joka aina oli pyrkinyt uhmaamaan ja musertamaan tavan ja olosuhteiden vihamielisiä valtoja ja yksinään taistelemaan kristinoppia ja turmeltunutta aikaa vastaan — mistä johtui että hän ensimmäisessä tärkeässä ja ratkaisevassa tilaisuudessa oli mykistynyt, käynyt päättämättömäksi, vieläpä joutunut viimein sen pahan uhriksi, jota hän oli tahtonut maailmasta juurittaa. Hän ei vielä tiennyt, että kellä ei ole muita keinoja turmeltuneen ajan uudestaluomiseen kuin kuolleelta muinaisajalta perittyjä koulumestarimaisia oppilauseita, sen täytyy viimein salaa lainata itselleen aseita juuri siltä uudelta ajalta, jota vastaan taistelee — aseita, joita tuskin ymmärtää käyttää — ja paikata vanhaa vaatetta uuden vaatteen palasella, kunnes vaurio käy ilmeiseksi ja parantumattomaksi. Tällaiset ajatukset vähitellen karkoittivat siksi päiväksi Hypatian mielestä Atheenet, hymnit, filosofiat ja kaiken muun — paitsi Pelagiaa, tuota narttua.

Sillä välin kulki Aleksandrian valtioelämä tavallista levollista uraansa. Yleisiin rakennuksiin naulattiin julistuksia, jotka tiesivät Heraklianuksen voitosta, ja tyhjäntoimittajain maleksivat parvet lausuivat varsin julki täydellisen välinpitämättömyytensä kuka Roomassa ja jopa itse Bysantiumissakin hallitsi. Pitihän pääkaupungit varustaa elintarpeilla, olipa sitte Heraklianus tai Honorius keisarina, ja mitäpä merkitsi ken veron sai, kunhan vain Aleksandrian viljakauppa ei kärsinyt mitään vauriota. Eipä myöskään — kuten jotkut Oresteen ystävistä vihjailivat — ollut hullumpaa vaikka Egypti saisi pitää veronsa omassa aarrekammiossaan, sen sijaan että se lähetettiin Roomaan ilman mitään muuta korvausta kuin kalliin armeijan majoittaminen. Aleksandria oli ennen ollut riippumattoman valtakunnan pääkaupunki, ja miksei se jälleen voisi siksi tulla? Sitte seurasi suunnattomia viljanjakeluja, jotka pikemmin alhaisolle kuin laivanvarustajille mieluisella tavalla todistivat, että Egyptin vehnää voitiin kotona käyttää paremmin kuin vieraissa maissa. Kulkipa huhu yleisen anteeksiannon julistamisesta kaikille vangeille, ja koska jokaisella rikollisella tietysti oli jonkinlaisia ystäviä, jotka pitivät häntä vääryyttä kärsineenä marttyyrina, oli jokainen puolue tyytyväinen sellaiseen toimenpiteeseen, ainakin mitä sen omiin etuihin tuli.

Siten paisui Oresteen saippuakupla; se kasvoi ja kimalteli joka päivä uusilla värivivahduksilla, Hypatian istuessa kotona ja raskain mielin kirjoittaessa hymniään Venus Uranian kunniaksi sekä suostuessa Oresteen jokapäiväisiin vierailuihin.

Tuulispäitä ja sadetta tuova pilvi oli kuitenkin sumentanut sen taivaan, jolle prefekti oli antanut sellaisen hohteen maalaamalla sen kirkkaan siniseksi, koska se itse ei tahtonut ottaa tätä väriä — minkä keinon herrat politikoitsijat niin hyvin tuntevat. Päivä tai pari Aramoniuksen telotuksen jälkeen ilmoittivat nimittäin prefektin henkivartijat, että ristiinnaulittu mies ristineen oli kadonnut. Nitrian munkit olivat mieslukuisasti saapuneet paikalle ja vartijain silmäin edessä ottaneet mukaansa ruumiin. Orestes älysi vallan hyvin, että miehet olivat saaneet lahjuksia tämän varkauden sallimiseen, mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa miehille, joiden mielialasta yksin hänenkin henkensä riippui. Sen vuoksi hän sulatti häväistyksen miten parhaiten taisi, vannoi uudelleen kostavansa Kyrillolle ja antoi kaiken kulkea entistä uraansa. Mutta katsos, neljäkolmatta tuntia varkauden tapahduttua näyttäytyi juhlakulkue, jossa oli Aleksandrian kaikki roskaväki sekä kaikki sikäläiset hurskaat ihmiset, tuhatmäärin Nitrian munkkeja, pappeja, diakoneja, arkkidiakoneja ja Kyrillos itse täydessä arkkipiispan korussa. Keskellä kannettiin komealla paarilla kadonnut ruumis, jonka naulojen lävistämät kädet ja jalat olivat peittämättöminä, uskovaisten sääliväisten katseitten esineinä.

Tämä huomiota herättävä saatto kulki aivan Oresteen palatsin ikkunain ohitse, joista tämä huomasi soveliaaksi vetäytyi taaemmaksi, edelleen satamakujia pitkin ja ylös Cæsareumin rappusia. Puolen tunnin päästä tuli muuan palvelija henki kurkussa ja ilmoitti kansan kaitsijalle, että hänen uhrinsa oli sijoitettu kunniasijalle, kirkon keskilaivaan, julistettuna asianomaisesti kanoniseeratuksi pyhimykseksi — se ei ollut enää Ammonius, vaan Thaumasios Ihmeellinen. Jo puhui Kyrillos saarnatuolista marttyyrin suuremmoisista hyveistä ja hänen vielä suuremmoisemmasta uskollisuudestaan hamaan kuolemaan saakka, ja palkittiin jyrisevillä kättentaputuksilla viitatessaan Siseraan Kison-puron varrella, Sanheribiin Nisrochin temppelissä ja kaikkiin muihin maailman ruhtinaihin, jotka lopulta olivat joutuneet häpeään.