Rafael ei vuorostaan voinut olla purskahtamatta nauruun.
"Näenpäs että Synesius vielä on kaltaisensa, kantaisänsä Herkuleen arvollinen vesa. Vaikka hän kieltäytyykin puhdistamasta sieluni Augiaan-tallia, kuopii hän riemusta kuin sotaorhi saadessaan tehdä jotain vähempää hyväkseni. Mutta, rakas, jalomielinen piispani, tämä asia on vakavampaa laatua kuin luuletkaan, ja minä, jota se koskee, olen myöskin käynyt vakavammaksi kuin arvelet. Sparttalaisten esi-isieni, Agiksen, Brasidaksen ja muitten tahrattoman kunnian nimessä, malta mieltäsi! Etköhän vain ajattelemattomassa hyväntahtoisuudessasi viettele minua käyttäytymään tavalla, jota he pitäisivät roistomaisena?"
"Miten niin, rakas ystävä? Sinulla on hyvin luvallinen ja kiitettävä aikomus, ja minä tahdon auttaa sinua sitä toteuttamaan."
"Etkö luule että itse olen jo mietiskellyt useampaa kuin yhtä tapaa sitä toteuttaakseni? Kelpo ystäväni, useamman kuin kerran olen ollut viettelyksessä kääntyä kristityksi, mutta minua on siitä estänyt uusi ja ihmeellinen unelma kunniasta ja omastatunnosta… Jumala tietää etten koskaan ennen ole ollut tunnollinen — enkä nytkään sitä ole liiaksi muussa kuin kaikessa mikä häntä koskee. En voi teeskennellä hänelle. En voisi katsella häntä kasvoihin, jos minulla olisi valhe oikeassa kourassani… Hän näkee minun lävitseni — minun sieluuni — kuten kirkassilmäinen, kunnioitusta herättävä jumalatar… En ikinäni ollut tuntenut minkäänlaista häpyä, ennenkuin silmäni kohtasivat hänen silmänsä…"
"Mutta entä jos sinusta nyt todella tulisi kristitty?"
"Sitä en voi. Minä epäilisin omia vaikuttimiani. Se on taas noita järjettömiä sielua saivartelevia epäilyksiä, joita minussa on syntynyt. Minä epäilisin vaihtaneeni uskoa, koska sellaista vaihdosta toivoin — että petin itseni, jollen pettänytkään häntä. Jollen rakastaisi häntä, voisi asian laita olla toisin, mutta nyt — juuri sen vuoksi että rakastan häntä, minä en tahdo, en uskalla kuunnella Augustinuksen todisteluja enkä omia ajatuksiani asiasta."
"Sinä itsepintaisin kaikista ihmisistä", huudahti Synesius puolittain närkästyneesti, "näytätpä tuntevan ilkeätä huvia syöksyessäsi jälleen alas aaltoihin, juuri kun olet kiivennyt pelastavalle kalliolle."
"Huvia? Onko se huvia kun tuntee joutuneensa kuolettavaan kamppailuun perkeleen kanssa? Olin monta vuotta sitte lakannut uskomasta hänen olemassa oloonsa… Ja katso juuri kun saan silmäni avoimiksi jalolle ja oikealle, huomaankin että tuo vanha käärme elää ja on iskenyt lujin kourin kurkkuuni. Eipä ihmeellistä että epäilen häntä, sinua, itseäni — minä, joka jok'ainoa hetki viime viikolla tunsin halua muuttua perkeleeksi! Niin," jatkoi hän korottaen ääntään, ja hänen mustissa silmissään liekehti intohimoisen itämaisen luonteen tuli: — "muuttua perkeleeksi! Hamasta lapsuudestani aina tähän asti minä en koskaan ole tiennyt, miltä tuntuu kun himoitsee eikä saa. Ei minun usein ole tarvinnut häiritä ketään köyhää Nabottia hänen viinamäkensä takia, mutta kun kerran olen ruvennut viinamäkeä himoitsemaan, on Nabot aina huomannut viisaimmaksi väistyä. Ja nyt, eivätkö tuhannet pirulliset aikeet ole tämän viikon kuluessa syntyneet päässäni! Katsos tätä! Tässä on panttikirja tytön isän koko omaisuuteen. Ostin sen — Jumalanko vai saatanan kehotuksesta — eräältä pankkiirilta Berenikessä samana päivänä, jona heistä erosin ja nyt ovat he ja jokikinen olenkorsi, mitä heillä on, minun vallassani. Voin saattaa heidät perikatoon — myydä heidät orjiksi — jättää pyövelille kapinoitsijoina — ja vihdoin voin — eikä se olisikaan huonoin keinoista — palkata tusinan kelpo veikkoja ryöstämään tytön ja siten hyvin yksinkertaisella tavalla iskeä poikki tämän Gordian solmun. Ja kuitenkaan en uskalla. Minun täytyy olla puhdas voidakseni lähetä puhdasta olentoa, ja vanhurskas suudellakseni vanhurskaan jalkoja. En tiedä mistä tämä arka omatunto on minuun tullut, mutta tullut se on, ja yhtä vähän voin ryhtyä mihinkään halpaan tekoon häntä vastaan kuin Jumalaakaan vastaan — jos sitte Jumalaa on olemassa. Ja tätä panttikirjaa — tätä viekottelevaa perkelettä — minä vihaan ja kiroon nyt kun se on käsissäni."
"Polta se", virkkoi Synesius tyynesti.
"Ehkäpä sen teenkin. Ainakaan en koskaan tule sitä käyttämään. Pakoittaako häntä? Olen liiaksi ylpeä tai liiaksi jalomielinen tai myöskin jotain muuta, edes pyytääkseni häntä. Hänen täytyy tulla minun tyköni, omalla suullaan tunnustaa rakastavansa minua, tahtovansa ottaa minut puolisokseen ja tehdä minusta itsensä arvoisen. Hänen täytyy omasta vapaasta tahdostaan armahtaa minua — tai sitte kuihtukoon ja kuolkoon hän tuossa kirotussa vankilassa. Ja sitte saa pisto vanhasta uskollisesta tikaristani vapahtaa hänen isänsä ijäiseksi kaikesta uudesta taikauskosta ja minut itseni kaikista filosofisista epäilyksistä, kunnes taas uudelleen synnymme elämään — hän arvatenkin aasina ja minä apinana. Välipä sillä! Mutta jollen voi voittaa häntä luvallisilla keinoilla, niin langetkoon Jumalan viha päälleni jos luvattomia käytän!"